Lapsensa menettäneen tarina: Elämä nollapisteen jälkeen

On aika ennen ja jälkeen nollapisteen.

10.9.2013 Marikan elämä muuttui lopullisesti. 

Nyt hän haluaa kertoa perheensä tarinan:

Perheeseeni kuului aviomieheni Juha, tyttäremme Emilia, Enni, Eve sekä poikamme Eemeli. 10.9.2013 hain Even Ypäjän Hevosopistolta, esteharjoituskilpailuihin Merjan tallille, jossa olimme käyneet vuosia ratsastamassa. Eve oli aloittanut ratsastamisen 6-vuotiaana, välissä hän piti vuoden verran taukoa ja kokeili muuta. Eve oli taitava ratsastaja, hän oli aloittanut kuukausi ennen onnettomuutta opiskelut unelma-ammattiinsa hevostenhoitajaksi. Hän asui viikot opistolla ja vietti viikonloputkin pääasiassa siellä. 

Eve tuli autoon tuttuun tapaansa hymyillen, intoa täynnä kertoen mitä opistolla oli tehty. Silmät säkenöivät ja koko olemus oli onnellinen. Eve oli normaalia iloisempi, kuin kaikki murheet olisi hävinnyt. Jokin tytössä oli erilaista kuin ennen. 

Saavuimme tallille hieman myöhässä. Tyttäremme Enni oli oman esteratansa jo suorittanut, Juha oli kuvannut sen, jotta siskot näkisivät suorituksen kilpailuiden jälkeen. Eve ratsasti luottoponillaan Nipsulla, Eve oli ainoa johon Nipsu luotti täysin, heillä oli läheinen suhde heti alusta lähtien. Rata oli perus rata, jossa oli 70 - 80 cm korkeita esteitä. Jälkeenpäin olen paljon miettinyt, miksi talutin Nipsun ennen kilpailusuoritusta, normaalisti Eve itse hoiti talutuksen. Talutus vaivasi minua pitkään, kunnes ymmärsin, että niin sen kuuluikin mennä. Jälkeenpäin tallikaverit kertoivat, että Eve oli käynyt tallissa silittämässä hevoset ja halaamassa kaverit läpi. Oliko ikävää, vai aavistusta tulevasta, sitä ei kukaan voi tietää. 

Even suoritus meni hyvin, kunnes tuli vastaan estenumero kahdeksan, sen kohdalla tapahtui jotakin kummallista. Nipsu kompuroi, Eve teki kuperkeikan ja hevonen kaatui hänen päälle. Juoksin kentälle, minkä jaloistani pääsin, mutta jo sen 20 metrin matkan aikana, tiesin, että tyttäreni oli kuollut. 

Kuva otettu 15 sekuntia ennen onnettomuutta, estenumero 5. 

Välittömästi Eveä alkoi elvyttämään tallilla olleet sairaanhoitajat. Itse en pystynyt, enkä "osannut" elvyttää lastani, vaikka olen ensiapupäivystäjänä SPR:llä. Ensivasteyksikkö saapui paikalle kolmessa minuutissa, ensihoitajat kymmenessä. Päässäni kaikui "en jaksa elää, en selviä". Tunnin jatkuneen elvytyksen jälkeen, ensihoitaja sanoi "Marika, olen niin pahoillani, Eve ei selvinnyt." Huusin, auttakaa lastani, yrittäkää vielä kerran. Kukaan ei yrittänyt. Jätimme hyvästit Evelle siinä, mihin hänen elämänsä päättyi. Riisuin Even kengät, ja siirsin korun hänen kaulastaan omaani. Siskoni oli hakenut Eemelin ja äitini tallille. Mummu jätti jäähyväiset portilla, johon ruumisauto pysähtyi. Hän ei pystynyt hyväksymään, että autossa oli Eve. 

Kriisityöntekijä vei meidät kotiin, hän jätti meidät keskenään kotiimme. Tytöt oli ystäväni luona yötä. Jälkeenpäin Enni sanoi, ettei olisi voinut tulla yöksi kotiin kun kaikki siellä muistutti Evestä. 

Seuraavana päivänä kotiimme saapui kriisiryhmä, johon kuului pappi, psykiatrinen sairaanhoitaja sekä koulupsykologi. Muistan loppu elämäni, kun sairaanhoitaja kysyi perheeltämme "Joko helpottaa?" onnettomuudesta ei ollut kulunut edes vuorokautta. Emilia vastasi "Ei helpota koskaan!" sen jälkeen hän poistui ja ilmoitti, ettei enää osallistu keskusteluun. 

Marttilan ja Kosken seurakunnat järjestivät kynttiläkirkon kotikirkossamme, kaksi päivää onnettomuudesta. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, nuoria, ystäviä ja tuttuja. Kirkossa lauloivat Even koulukaverit ylä-aste ajoilta. 

Kun Eve oli haettu kotikyläämme ruumishuoneelle, kuuntelimme kappelissa hänen lempikappaleita. Jätimme jäähyväiset rakkaalle tytöllemme, elävät lapsemme siskolleen. Jokainen sai jättää halutessaan arkkuun muiston: kirjeitä, valokuvia, ripsiväri, rumpukapulat ja vaaleanpunaisia ruusuja. 

Hautajaiset oli 28.9, aurinkoisena syyspäivänä. Siellä lauloi vanhat koulukaverit, sekä Even isä itse tekemänsä kappaleen "Eveliinalle". 

"Vielä hetkeksi viereesi jään, ja vasten rintaani painaa saat pään. Kai jo hiljaisuus yön tulla saa, kun uusi aamu sua pian odottaa. Nyt kun tunnen mä sen viime hengityksen, silmäs suljen ja kuiskaan niin hiljaa: etkö jäädä vain vois, silloin helpompi ois, vastausta en koskaan vain saa." - Juha Lahti

Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat jättää hyvästit ponitytöllemme. Musiikki ja nuoret oli tärkeä osa tilaisuutta. Hautajaisissa näkyi asiat joista Eve piti, kimalle ja hevoset. Kimalletta oli kukkalaitteissa, saattoväen vaatteissa ja koristeluissa. Hevoset näkyi kenkinä arkulla, hautaan tiputettiin hevosenkenkiä. Kypärä, raippa, hanskat ja kannukset oli näkyvillä muistotilaisuudessa. Arkun viimeiselle matkalle kantoivat Juha, kummisedät, tädin miesystävä, Mauno jonka tallille Eve kuoli sekä valmentaja Mikko. Hautakummun täytti kukkameri. 

Sinä iltana kun Eve kuoli, toivoin, että olisin itsekin kuollut. Suunnittelin itsemurhaa, kuinka kävelisin rekan alle, jokin päässä kielsi tekemästä sitä. Minulla oli tarve puhua ja selvittää asioita. Puhuin lääkärin, esihoidon ja ensivasteen kanssa, vaikka tiesin ettei mitään oltaisi voitu tehdä. Even kuolinsyy oli laaja-alainen kallonpohjanmurtuma, murtumia oli paljon ympäri kehoa. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. 

Alussa kävin puhumassa psykologin kanssa ja sain itselleni vertaistukihenkilön. Äidin, joka oli myös kokenut menetyksen onnettomuudessa. Mietin silloin usein, että hän hengittää, on selväjärkinen, puhuu itkemättä lapsestaan ja on jatkanut elämäänsä. Tapasimme 15 kertaa. 

Päätimme erota Juhan kanssa, hän muutti pois kodistamme puolitoista vuotta menetyksestä. Emme puhuneet toisillemme. Hoidin lastemme itkut, pahat olot ja valvomiset, yksin. Juha lupasi hankkia apua. Puhuimme asiat läpi ja hän palasi kotiimme syksyllä 2015, olemme edelleen yhdessä. Elämäni on ollut nollapisteen jälkeen ylä- ja alamäkea. 

Kuukausi ennen onnettomuutta, kuvassa siskokset. Eve taaempana.

Välillä tipun syvälle kuiluun, mutta pääsen nousemaan ylös taas hieman vahvempana. Suru ja ikävä seuraa mukana hautaan saakka. 

Perheessämme puhutaan paljon Evestä, käyn haudalla vähintään joka toinen päivä. Perheemme ei enää koskaan palaa ennalleen, meistä puuttuu se yksi aina, rakkauteni, kaikkeni, aurinkoni. Perheemme on vahvempi kuin koskaan ennen, puhumme kaikesta. Tytöt ratsastavat edelleen, valehtelisin jos väittäisin etten pelkää. 

Eveä lainaten: Me ollaan supermiehii ja selvitään tästäkin. En selviä koskaan, mutta opettelen elämään uutta elämääni. Ikuinen ikävä seuraa mukanani, mutta muistot auttavat selviämään sekuntti, minuutti ja tunti kerrallaan. 

Eve kuoli saappaat jalassa tehden sitä mitä eniten rakasti. 

Rakkaan Nipsun kanssa, rakkaalla tallilla.

Rakkaiden luona.

Tarina ja kirjoitukselle pohja: Marika Lahti

Lopullinen kirjoitus: blogin kirjoittaja

♡ Cecilia

Vastaukset teidän kysymyksiin

Annoin instagramissa mahdollisuuden kysyä jotakin mitä on aina halunnut tietää: lapsen menettämisestä, musta, selviämisestä tai Noasta. Kysymyksiä tuli aika paljon, joten vastaukset kysymyksiin kirjoitan kahdessa erässä. 

Kuinka koet elämän jatkuneen menetyksen jälkeen?

Hyvin. Oikeastaan melkein kaikki mun elämässä on mennyt aivan uusiksi Noan kuoleman jälkeen, parisuhde, paikkakunta, työpaikka ja osa läheisistä. Se muistuttaa hyvin siitä, että elämä kyllä jatkuu. 

Oliko Noa terve?

Tätä kysyi yllättävän moni. Kyllä, Noa oli aivan terve lapsi lukuunottamatta allergioita, joista pahin oli maito. Noa kyllä sairasteli todella paljon lyhyeen elämään nähden. 

Haluatko lisää lapsia?

Kyllä haluan.

Kuinka suuren pelon menetys jätti jälkeensä?

Oikeastaan ei kovin suurta. Välillä säikäyttää pahasti jos jonkun läheisen lapsi on sairaana, ja saatan hetken ajatella kuolemaa. Noan kuolema oli kuitenkin niin rauhallinen, että minkäänlaista kuolemanpelkoa mulle ei ole jäänyt. Menettämisen pelko kyllä on suuri, mutta kun sen tärkeimmän on jo menettänyt niin ei sitä pahempaa menetystä voi koskaan tulla vastaan. 

Kuinka muistelet Noaa?

Käyn haudalla viikottain, katson Noan kuvia usein ja paljon mietin ihania yhteisiä hetkiä. 

Miltä tuntui pitää kuollutta lasta sylissä?

Tämä on todella karu kysymys. Tähän en voi vastata mitään muuta kuin, että ihan hirveän pahalta. Sen tietää, kun sen kokee, sitä ei voi sanoilla selittää. 

Koska Noa haudattiin ja millaiset hautajaiset hällä oli?

Noa haudattiin 17.11.2018. Olen kirjoittanut postauksen hautajaisista. 

Miltä ero tuntui menetyksen jälkeen?

Hyvältä. Meidän yhteisessä kodissa Noa oli vaiettu puheenaihe. Oli kuin Noaa ei koskaan olisi ollutkaan, joka oli mulle hirveän ahdistavaa. Eron jälkeen tuntui, että sain pitkästä aikaa hengittää. 

Voiko parisuhde kestää maailman kauheimman asian tapahtuessa?

Uskon että voi. Mä olen väärä ihminen keltä kysyä tätä. Mun parisuhde ei kestänyt menetystä. 

Noan hautakiven tarina?

Tiesin jo sairaalassa, että haluan Noalle sydämenmuotoisen kiven. En halunnut sitä tylsää "yleistä kivifonttia" vaan jonkun nykyaikaisemman. Halusin persoonallisen kiven, jollaista ei tule vastaan. Noan nimen päällä lukee "Pieni enkelimme" ja tekstin alla on betonirekka. Betonirekka oli todella tärkeä saada kiveen, sillä Noa usein sanoi "Olen syntynyt betonimieheksi". 

Mitä olet opiskellut/opiskelet/haluat opiskella?

Olen opiskellut vajaan vuoden verran lähihoitajaksi, kuitenkin terveydellisistä syistä lopetin opiskelut. Tällä hetkellä en opiskele mitään, tulevaisuudessa haluan kouluttautua. 

Oletteko Noan isän kanssa jakaneet yhdessä ajatuksia surusta?

Yhdessä olessa jonkin verran, mutta Noa oli kielletty aihe meillä kotona, joten ei hirveästi yhdessä koskaan keskusteltu surusta. Eron jälkeen alussa enemmän kuin koskaan, mutta nykyään ei olla missään tekemisissä. Molemmat jatkaa omaa surutaivaltaan. 

Mikä on sun ja Noan paras muisto?

Jokainen yhteinen hetki jonka muistan, on paras muisto. Mieleen eniten painunut on kun Noa muutama päivä ennen kuolemaansa sanoi menevänsä kuolleen mummansa luo tähtiin, yksin. Ja sanoi vielä "Äiti älä ole surullinen" se muisto on hirveästi lohduttanut tämän vuoden aikana, että ehkä Noa jotenkin aavisti lähtevänsä mumman luo. Kun on oikein tuskainen hetki ja sattuu muistelen, että Noa kielsi olemasta surullinen.

Oletko koskaan kokenut, että ulkopuolelta olisi syytelty sua Noan kuolemasta?

Olen kokenut. Oikeuslääketieteellistä kuolinsyy tutkintaa johti poliisi, raportin tultua kotiin oli mut kirjattu rikoksesta epäillyksi, joka ilmeisesti on yleinen käytäntö. Muutama nimeltä mainitsematon mulle todella läheinen ihminen on ajatellut, että olen tehnyt Noalle jotakin, joka on aiheuttanut hänen kuoleman. Sekin varmasti on täysin normaali ajattelutapa, kun lapsen sydän pysähtyy ihan yhtäkkiä omaan sänkyyn nukkuessa.

Teetkö töitä?

Teen. Olen henkilökohtainen avustaja.

Oliko Noa suunniteltu vai vahinko?

Noa oli ihan suunniteltu, toivottu ja yrittämällä yritetty lapsi. Mutta mun mielestä yksikään lapsi, joka on päätetty pitää ei ole vahinko. 

Ajattelitko koskaan, että Noa saattaa kuolla?

En. Eikä kenenkään vanhemman pitäisi ajatella, että oma lapsi saattaa kuolla. Ei sellaista edes osaa välttämättä ajatella, jos ei ole menettänyt tai seurannut jonkun menetystä.

Miten voit tällä hetkellä?

Hyvin, elämä on tällä hetkellä tasaista. Tuska on helpottanut vuosipäivän jälkeen. 

Puhutaanko Noasta paljon sun läheisten keskuudessa?

Puhutaan, mun äidin kanssa puhutaan jotakin Noasta melkein joka kerta kun nähdään. Mun perhe on ollut mulle valtava tuki ennen ja jälkeen Noan kuoleman, ja siitä olen todella kiitollinen jokaiselle heistä. Niin kuin siitäkin ettei Noa ole kielletty aihe, vaan Noasta uskaltaa kaikkien kanssa puhua juuri silloin kun siltä tuntuu. 

♡ Cecilia

Vuosi 2018 - iloa ja surua

Meidän viime vuoteen mahtui loppuvuoden surun lisäksi paljon ihania ja tärkeitä hetkiä. 

TAMMIKUU 2018: 

Tammikuun puolessa välissä mun kummityttö tuli ensimmäistä kertaa käymään meillä, äitinsä kanssa. Meillä oli hauskat pari päivää, käytiin keskisellä ja katsomassa meidän tulevaa kissavauvaa. 

 

Noa nielaisi loppukuusta nappipariston, menimme ambulanssilla sairaalaan ja päästiin kotiin odottamaan patterin poistumista. Mentiin seuraavana päivänä takaisin kun Noan kakassa oli verta, paristo ei ollut liikkunut vuorokaudessa. Lähdettiin osastolle yöksi, ja Noa laitettiin tippaan. Aamulla paristo poistettiin nukutuksessa tähystyksellä vatsalaukusta. Selvittiin onneksi todella pienellä vaivalla, ja Noa selvisi kaikesta. Kirjoitin paristosta laajemmin tammikuussa, postauksen pääset lukemaan tästä!

HELMIKUU 2018:

Helmikuun alussa meille muutti kissavauva, Nelli. Nellin olin varannut jo lokakuussa 2017, ja olimme kerran käyneet häntä katsomassa. 

Nelli haettiin vajaan 60 kilometrin päästä, ja automatka meni hyvin. Noa oli jo pitkään odottanut innolla uutta ystävää. He tulivat heti todella hyvin toimeen ja nukkuivat ensimmäisestä yöstä lähtien vierekkäin tai niin että, Nelli nukkui Noan tyynyllä. 

Helmikuun loppupuolella juhlittiin Noan 2-vuotis syntymäpäiviä, vieraita oli paljon ja Noa sai paljon hienoja lahjoja, jotka kaikki olivat hänelle mieluisia. 

MAALISKUU 2018:

Maaliskuun alussa täytin vihdoinkin 18-vuotta, ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni täysi-ikäinen äiti. Sain myös ajokortin, jota varten oltiin pitkään opeteltu autolla ajamista. Kiitos isä kun jaksoit opettaa mut ajamaan, ja mahdollistit mulle ajokortin. Vietin myös aika railakkaan ja villin ensimmäisen baarikierroksen, kiitos siitä Jessica ja Jarno ♥

Maaliskuussa kävin ottamassa kolmannen tatuoinnin Vaasassa. Se on muistotatuointi mun kuolleelle isomummulle, joka oli mulle todella tärkeä. Hänen kuollessa olin vasta 10-vuotias, enkä silloin ymmärtänyt asiasta hirveästi. Onneksi kuitenkin olin jo niin vanha, että muistan useita tärkeitä hetkiä, joita olemme yhdessä viettäneet. Fontti valittiin sen mukaan, ettei siitä ulkopuoliset saisi hirveästi selvää. Teksti on itselleni tärkeä, mutta ei kuulu vaikka kaupankassalla kohdatulle ihmiselle. 

HUHTIKUU 2018:

Huhtikuun alussa käytiin laivalla, minä, Riku ja Noa. Se oli Noan ensimmäinen laivamatka, ja valitettavasti myös viimeinen. Noan lempipuuhaa laivalla, oli käydä ostamassa limsakoneesta juotavaa. Kun kävin hänen kanssa koneen luona hakemassa limsan, takaisin hytille kävellessä Noa katosi takaani. Kävelin taaksepäin ja näin hänet jonkun muun hytissä, jossa oli ovi auki. Noa vain seisoi hytissä hymyillen ja katseli 20-vuotiaita poikia, jotka olivat laivalla ottamassa kuppia. Pyysin anteeksi ja yksi poika sanoi Noalle "Saat tulla tänne sitten 15-vuoden päästä", mua hävetti koko tilanne. Noan mielestä oli aivan mahtavaa, ainakin iloisesta naurusta päätellen. Siinä oli isille kerrottavaa, kun päästiin omaan hyttiin.

Nelli kasvoi kovaa vauhtia ja ruoka maistui vähän liikaakin. Edelleen Nelli tuli Noan kanssa todella hyvin toimeen, Noa tykkäsi leikittää Nelliä kepillä jonka päässä oli höyheniä. Nelli oli kasvanut jo isoksi, eikä näyttänyt enää kissanpennulta. 

TOUKOKUU 2018:

Toukokuun alussa lähdettiin Vaasaan kylpylälomalle, minä, Noa ja mun kaveri Minttu. Noa oli reissussa lähinnä innoissaan ketsupin syömisestä suoraan kupista ja ryhmä hau lehdestä, jonka hän sai koska hänestä oli hotellilla otettu vahingossa kylpylä lipun aikuisten hinta. Noa pelkäsi uimassa oloa, mutta altaalla oleva lohikäärme oli kiinnostava. Uimassa hän oli vain sylissä tarrautuneena kaikilla raajoilla kiinni muhun. Lomasta tuli yksi vuoden parhaimmista muistoista. 

Toukokuun aikana olin koulusta työharjoittelussa vanhainkodissa. Jos ihan rehellisesti sanotaan se oli järkyttävää ja henkisesti äärimmäisen raskasta. Olen aina pitänyt vanhuksista, ja halunnut työskennellä heidän kanssaan. Tuolla asiat olivat kuitenkin jotenkin todella pielessä. Jouduin syöttämään väkisellä useita vanhuksia, jotka olivat niin kipeitä ja laihoja ettei heitä voitu enää nostaa sängystä ylös. Yksi vanhus itki ääneen joka kerta kun jouduin työntämään lusikan väkisellä hänen suuhun, sen ollessa tiukasti puristettu kiinni. Vanhukset olivat huonokuntoisia, ja suurin osa oli vuodepotilaita. Sieltä jäi kuitenkin myös monia ihania muistoja, sillä he olivat aivan ihania ihmisiä suurin osa. 

KESÄKUU 2018:

Kesäkuun alussa Riku valmistui yhdistelmäajoneuvonkuljettajaksi, kolmen vuoden opiskelun jälkeen. Oltiin Noan kanssa Rikun koululla valmistuneiden juhlassa, jonka jälkeen mentiin rannalle ottamaan valmistujaiskuvia. Pidettiin meillä myös aika isot juhlat valmistumisen kunniaksi. Sain olla todella ylpeä Rikusta, hän kävi koulua tunnollisesti vauva-vuoden aikana ja muinakin vuosina. Vei tunnollisesti vielä Noan päiväkotiinkin ennen koulunalkua. 

Kesäkuun alussa lähdettiin myös Vaasaan minä, Riku, Minttu ja Noan kummisetä Eetu. Mentiin kesän ensimmäisille festareille YleXPopiin. Sen loputtua ajettiin kummitusmetsän kautta kotiin, ja poikien sammuttua takapenkille käytiin Mintun kanssa yöuinnilla. Tämäkin oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista muistoista. Kesä, musiikki ja ystävät. ♥

HEINÄKUU 2018: 

Heinäkuussa vaan oltiin ja nautittiin poikkeuksellisen kuumasta kesästä, hyvistä rantakeleistä ja lämpimästä uimavedestä. Käytiin paljon Noan ja Mintun kanssa rannalla, uitiin ja syötiin paljon jäätelöä. Heinäkuu oli kesän rauhallisinta aikaa. Heinäkuussa Noalla riitti naurua ja hymyä, kun ei tarvinnut pukea juuri mitään päälle kotoa lähtiessä. 

ELOKUU 2018:

Elokuun alussa oli solarit, jonne mentiin Rikun, Jessican ja Jarnon kanssa. Ne oli toiset ja viimeiset festarit kesän aikana. Riku pääsi nollaamaan armeija tuskat kertaheitolla. Riku lähti heinäkuussa armeijaan ja pääsi ensimmäiselle kotilomalle juuri sopivasti solari viikonloppuna. 

Elokuuhun mahtui myös pelkoa ja itkua Noan terveyden kanssa. Huomasin 15.8 yöllä kello 02.05 ettei Noa hengitä, soitin ambulanssin. Kymmenen minuutin päästä meillä kotona oli neljä palomiestä, kaksi ensihoitajaa ja kaksi lääkäriä. Noa saturoi vain 80 ja verensokeri oli 15,9 eli korkea. He totesivat, että Noalla on joku kouristuskohtaus päällä, hän sai kouristuslääkkeen nenän kautta ja suoraan suoneen pistettynä. Lähdettiin ambulanssilla sairaalaan ja sairaalassa Noa sai lisähappea maskin kautta ja saturaatio lähti nousuun. Nukuttiin yön yli osastolla, ja todettiin kaiken olevan kunnossa. Käytiin aivokäyrällä varmuuden vuoksi, sekin oli täysin normaali. Saatiin resepti kouristuslääkkeeseen ja diagnoosiksi kuumekouristus, vaikka Noalla oli vain 38 astetta kuumetta. Se säikäytti todella. 

SYYSKUU 2018:

Syyskuussa Noalta leikattiin kitarisat, päiväkirurgisena operaationa. Mentiin aamulla sairaalaan, iltapäivällä päästiin kotiin. Noa oli kuorsannut syntymästään saakka, jonka lisäksi hän oli alkanut saamaan hengityskatkoksia kuorsauksen yhteydessä, niiden oletettiin loppuvan kitarisan leikkauksen jälkeen. Ne ei kuitenkaan koskaan loppunut. 

Syyskuun lopulla oltiin Rikun kanssa kahdestaan laivalla, meidän 4-vuotispäivän kunniaksi. En olisi ikinä 8-luokalla uskonut että ollaan tässä vielä näin vanhoina. Meidän suhde on kuitenkin kestänyt ylä-asteelta saakka tähän päivään. Olen ylpeä meistä, ja siitä että ollaan pysytty yhdessä vaikka meillä ei todellakaan ole ollut helppoa. 

LOKAKUU 2018: 

Lokakuussa Rikun mumma, Noan isomumma Sirkka nukkui pois, syövän uuvuttamana. Oltiin hänen hautajaisissa, ja ne oli Noalle ehdottomasti liikaa. Hän sai siellä, hirveän itkukohtauksen ja joutui lähtemään kesken muistotilaisuuden pois. 

Lokakuussa 30.10 yöllä Noan sydän pysähdyi. Löysin hänet elottomana hänen omasta sängystä ja aloitin elvytyksen, elvytystä jatkoi ensihoito ja se kesti yhteensä 25 minuuttia. Noan lämpö oli vain 34 ensihoidon saavuttua paikalle. Lähdettiin ambulanssilla sairaalaan, ja aamuyöllä siirryttiin Tampereelle. Noan koko taistelun voit lukea tästä! 

MARRASKUU 2018: 

Marraskuun ensimmäisenä päivänä Noa todettiin aivokuolleeksi, hengityskone oli ainoa, joka piti häntä elossa. Se sammutettiin ja Noa päästettiin pois kärsimyksestä, kivusta ja tiedottomasta tilasta. Haluan uskoa että Noa tunsi tai tiesi jotakin, vaikka lääkäri sanoi useaan kertaan että Noa ei todennäköisesti näe, kuule tai tunne mitään. Oman lapsen taistelu teho-osastolla, aivokuolema johon johti tuntematon sydänpysähdys on jotain niin käsittämättömän suurta etten vieläkään pysty käsittelemään asiaa sen suuremmin. Marraskuu oli elämäni hirvein kuukausi, mutta ihmiselle ei anneta enempää kun hän pystyy kantamaan, se ajatus kantaa elämässä eteenpäin kivusta ja tuskasta huolimatta. Päällimmäinen tunne on valtava kiitollisuus yhteisestä ajasta kanssa maailman mahtavimman pienen ihmisen. ♥ 

Alla on elämäni tärkein kuva, viimeinen yhteinen kuva musta ja Noasta. Kuva on otettu Noan kuoleman jälkeen, joka tekee siitä vielä tärkeämmän kuvan, hän sai lähteä siitä mihin kuuluu, oman äidin sylistä. Äidin rakkaus onneksi kantaa rajojenkin yli. Rakastan sinua Noa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa koskaan. Tämän kuvan kätken syvälle sydämeeni. 

Marraskuun tuska ei ollut tarpeeksi suuri tuska ilman hautajaisia. Niitä vietettiin 17. marraskuuta, lapsen kuolemassa pahimmat hetket ovat kuolema ja aika sen jälkeen. Hautajaiset oli yhtä kärsimystä ja tuskaa, silti tärkeimmät "juhlat" joissa olen koskaan ollut. Järjestely oli mukavaa, koska ei tarvinnut pysähtyä miettimään sitä kaikkea mitä oli menettänyt. Onneksi jaksoin järjestää kaikkea hullunlailla, sillä hautajaisista tuli kauniit ja juuri meidän Noan näköiset. 

JOULUKUU 2018:

Joulukuussa tuli Noan hautakivi, ja saimme sen haudalle saakka vaikka aiemmin oltiin sanottu ettei kiveä saa laittaa talvella paikalleen. Onneksi ei tarvinnut odottaa kesään saakka. Joulukuu oli tunteiden kuukausi, koin monia tunteita enkä ollut ihan varma miten ne vaikutti toisiin tunteisiin. Kävin paljon haudalla, muistelin, teetin hautajaiskuvat ja sytytin useita (varmaan satoja) kynttilöitä, niin haudalle kuin kotiinkin. 

Kaikesta huolimatta odotin joulua jonkin verran, alkujoulu sujui oikein hyvin, sain jopa lahjoja vaikken koe olleeni kiltti vuoden aikana...hehheh. Jouluaaton ilta- ja yö meni suoraan sanottuna ihan vituiksi. Elämäni paskin joulu monen eri asian vuoksi. Onneksi se meni nopeasti ohi.

Toivon todella, että 2019 vuosi antaisi enemmän kuin ottaisi. Tuntuu kummalliselta viettää ensimmäistä vuotta ilman Noaa. Viime vuosi oli järkyttävästä surusta huolimatta aika ihana ja onnellinen vuosi. Nyt viime vuodesta päällimmäinen tunne on kiitollisuus. 

♡ Cecilia

Noan hautajaiset - 17-11-2018

Noan hautajaisista on jo pitkä aika, tämän tekstin kirjoittaminen on tuntunut niin ahdistavalta, että olen lykännyt sitä, ettei tarvisi muistella hautajaisia. Nyt tuntuu, että olen viimein valmis kertomaan teille Noan hautajaisista.

Helpoin päätös oli pappi, sama pappi on päästänyt Rikun ripiltä -14, mut ripiltä -15, kastanut Noan -16, ja nyt haudannut Noan -18. Kun Noa oli kastettu, päätin että sama pappi tulee hoitamaan kaiken mihin tarvitaan pappia, hän on seurannut aktiivisesti meidän elämää, ollut läsnä facebookin välityksellä, vuodesta toiseen. Nyt hän sai ensimmäisenä ulkopuolisena tiedon Noan kuolemasta, ja olen äärimmäisen kiitollinen että hän suostui hautamaan meidän pienen. 

Hautajaisia oli helppo suunnitella, oli jotakin tekemistä päivästä toiseen ja järjestelyt tuntui ensimmäiseltä konkreettiselta asialta Noan kuolemaan liittyen. Lapsi siunataan usein kappelissa, mutta me halusimme koko kirkon, se oli Noan arvoinen viimeinen paikka. Hautajaisvieraita oli vajaa 70, paljon lähipiiristä, ja muutamia kaukaisempia sukulaisia. Virsiä oli vaikea valita, sillä mikään ei tuntunut kertovan meidän tilanteesta. Päädyimme lopuksi kolmeen virteen: Lasken Matkaan Leijan Kauneimman, Maan Korvessa Kulkevi Lapsosen Tie ja Herra Kädelläsi.

Pappi piti todella koskettavan puheen Noan elämästä, ja kävi nimeltä läpi kaikki Noan läheiset. Kaikilla oli koskettavia muistotekstejä, Noan lempiväristä tietävät toivat vaaleanpunaisia kukkia, arkulle laskettiin muutama pikkuauto ja kirkossa ei meidän toiveesta ollut lapsia. Siunaustilaisuus oli kaunis, ja juuri lapsen hautajaisille sopiva. Kaikki pyöri sen ympärillä, että arkussa on pieni lapsi.

Noan arkkua kantoi iskä, vaari, pappa ja kummisetä Jarno. Noan elämän tärkeimmät miehet. Olen kiitollinen heistä jokaisesta, ja siitä rakkauden määrästä, jota he Noalle antoivat. Tukivat, rakastivat, pitivät huolta ja viettivät paljon aikaa yhdessä Noan kanssa. Matka kirkosta hautapaikalle oli pitkä, mutta sää oli onneksi todella kaunis. 

Arkun laskua oli vaikea katsoa, se konkretisoi asioita. Silloin ymmärsin hetkellisesti, että tämä on nyt oikeasti tässä. Noa on haudassa, eikä hän tule enää koskaan kotiin. En kuitenkaan vieläkään ymmärrä, että Noa on oikeasti poissa, eikä hän palaa enää koskaan. 

Valitsimme hautajaiskukiksi suurimman sydämen mitä sai, väreiksi valkoisen, ja Noan lempivärin vaaleanpunaisen. Kukka oli helppo valinta, valkoinen on mun lempikukkaa neilikkaa ja vaaleanpunaisen päätti kukkakauppias. Kuvasta on vaikea erottaa, mutta kukassa on vaaleansininen pieni auto. Kyllä automiehen kukissa pitää auto olla. 

Muistotilaisuus oli seurakunnan salissa, johon oli kutsuttu se vajaa 70 vierasta. Ruokana oli Noan lempiruokaa, nakkikastiketta, muusia ja oliiveja. Muistotilaisuudessa katsottiin kuva- ja video esitys Noasta. Siellä lauloi muutaman Noasta kertovan kappaleen ihana Satumaa Veikkola. Noa inhosi kermakakkua, joten jälkiruokana oli suklaakakkua ja Noan lempi karkkeja - Puuhe Pete karkkiaskeja. Kukat oli tietenkin vaaleanpunaisia. 

Tätä postausta oli vaikea saada sanoiksi, kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään, lauseet saattavat olla epäloogisia ja koko postaus hieman omituisesti muotoiltu. Nyt se on kuitenkin tehty, eikä mun tarvitse enää lykätä tämän kirjoittamista. 

Kiitos kaikki hautajaisiin osallistuneet, kiitos pappi Merja Lampila

ja kiitos kuvista Mika Alavesa.

♡ Cecilia