Kiitos Tampereen teho-osasto

Noaa ei saatu pelastettua, mutta kiitos Noan selviämisestä edes siihen saakka kun hengityskone sammutettiin kuuluu ensihoidolle. Vielä suurempi kiitos kuuluu Tampereen yliopistollisen sairaalan teho-osastolle, ja sen mahtavalle henkilökunnalle. 

Seinäjoen sairaalassa koko teho-osaston henkilökunta seisoi, ja katsoi Noaa huoneen ovelta. Jokainen näytti siltä, ettei tiedä mitä kuuluu tehdä. Se loi minussa lapsen äitinä suuren huolen siitä tietääkö henkilökunta mitä kuuluu tehdä, ja osaavatko he tehdä sen mitä kuuluu? Pelko siitäkin kamalan tilanteen lisäksi, oli kuormittavaa. 

Heti kun kuulin, että Noa siirretään Tampereelle tuli minulle luottavainen olo. Tiesin siitä hetkestä lähtien, että Noa on parhaissa mahdollisissa käsissä. Olen aina ollut pettynyt Seinäjoen sairaalaan, meidän perheellä on lukuisia epämiellyttäviä kokemuksia heidän antamastaan hoidosta. Tampereelle lähtiessä, tiesin että Noa on matkalla osaavien henkilöiden luokse, ja he eivät vain seiso ja katso tietämättömän näköisenä. 

Noan lääkäri Tampereella, oli uskomattoman sydämellinen ja hyvä lääkäri. Hän tiesi mitä tehdä, sanoa ja millä sanoin lohduttaa uusien tilanteiden äärellä. 

Hän ei kaunistellut asioita, hän puhui suoraan päin naamaa. Hän kertoi heti, kun tiesi tilanteesta lisää. Hän sanoi suoraan ettei Noa tule selviämään. Vastasi kaikkiin kysymyksiin rehellisesti ja kysyessämme onko toivoa hän vastasi miettimättä "Ei ole", eikä luonut meille turhaa toivoa. Jos hän ei olisi ollut rehellinen, olisi menetys sattunut vielä enemmän. Hän valmisteli meitä menetykseen, kertoi rehellisesti missä mennään ja oli asiansa osaava lääkäri. 

Hän teki ylitöitä, halusi hoitaa Noaa, halusi olla paikalla kun viimeiset testit on tehty. Kukaan ei pakottanut, jäämään ylitöihin ja hoitamaan Noaa viimeiseen asti. Hän halusi tehdä sen, ja hän teki työtään aidolla sydämellä, puhtaasta halusta siihen. Hän ei tehnyt töitä rahan takia, ei maineen takia, vaan aidosta sydämestään. Hänestä näki, että hän osaa työnsä. 

Hän oli pisimmät ajan Noan sängyn luona, hän oli viimeinen joka piti huolta pienestä Noasta. Hän jaksoi, kun me emme jaksaneet. Häneltä löytyi vastaus kaikkeen ja hän puhui totta. Moni lääkäri olisi luonut toivoa, vaikkei sitä ollut. 

Kun lähdimme kotiin Tampereelta ilman Noaa olin ennenkaikkea kiitollinen, siitä millaisen lääkärin saimme poikamme viimeisille päiville. Tämmöiset lääkärit on nykypäivänä erittäin harvinaisia. Olen elämäni aikana nähnyt monia lääkäreitä, kaikissa on ollut jotakin mistä on huokunut itsekkyys tai työnteko väärin perustein. Tämä lääkäri oli ihan eri puusta veistetty, todellakin ihmiselämästä kiinni pitävä ja äärettömän hieno ihminen. 

Kiitos Ilona. Sinulla on sydän paikallaan. 

Kiitos myös äärimmäisen hyvät sairaanhoitajat. Te teitte työtänne myös aidolla sydämellä. Kiitos te hoitajat, jotka olitte huoneessa Noan kuoleman hetkellä, itkitte surusta kanssamme. Kysyitte useita kertoja miltä meistä tuntuu, piditte huolta Noan lisäksi hänen koko perheestä. Kiitos sinä, joka vielä lähtiessämme halasit, ja olit aidosti läsnä. Mulle tuli luottavainen ja niin kiitollinen olo. Teidän nimiä en muista, mutta kiitos jokainen joka Noasta huolehti. 

Kiitos myös Taru papille. Olis myös äärimmaisen sydämellinen ihminen, ateistini pidin keskusteluista kanssasi. Kiitos kun puhuit kanssamme aina, kun tarvitsimme sinua. Kiitos kun tulit joka kerta, kun sinulle soitettiin. Kiitos keskusteluista, kiitos avusta, tuesta ja siitä että oli läsnä kun tarvitsimme sinua. Kiitos tuesta ja siitä että nostit meidän ylös kun velloimme epätoivossa. 

Kiitos Taru, että soitit mulle joka päivä Noan kuoleman jälkeen, kyselit ja pidit huolta, kerroit tärkeistä muistettavista asioista. Kiitos kun rukoilut, vaikken siitä pitänyt. Kiitos kun et rukoillut, kun en halunnut. Kiitos että olit paikalla Noan kuolin hetkellä, kiitos Taru. 

Kiitos Seinäjoen ensihoito.

Kiitos Tampereen teho-osasto.

Kiitos Ilona Leppänen.

Kiitos sairaanhoitajat.

Kiitos Taru Varpenius

♡ Cecilia

Anteeksi etten pystynyt pitämään lastani hengissä

Lapsen menettämisen jälkeen on paljon ajatuksia, joista osa on todella vahvoja ja osa helpommin kestettäviä. Nyt kun aikaa on hieman kulunut Noan kuolemasta, suurin ajatus on anteeksi pyyntö, tuntuu että olen sen velkaa kaikille.

Äidin tärkein tehtävä on huolehtia lapsesta, ja pitää hänet hengissä. Siinä mä epäonnistuin äitinä todella pahasti. 

Mä olen niin pahoillani etten pystynyt pitämään lastani hengissä. 

Tuntuu, että olen epäonnistunut äitinä, olishan mun pitänyt tajuta ettei kaikki ole kunnossa, mun olis pitänyt tajuta että Noan tilanne on vakava, mun olis pitänyt viedä se hoitoon.

Noassa ei vain ollut mitään normaalista poikkeavaa, ilta oli normaali ja kaikki rullasi arkisesti eteenpäin. Iltasatu ja nukkumaan meno tilanteet oli täysin normaaleja, mikään ei saanut mun hälytyskelloja soimaan. Laitoin pienen poikani nukkumaan, niin kuin joka ilta. 

Miksei mun hälytyskellot soinut? Miksi valvoin niin myöhään? Miksen mä tajunnut? 

Kun olin menossa nukkumaan kello oli yli yksi yöllä, Noan nukkumaan menosta oli kulunut kolmisen tuntia. Eikä ole tietoa, koska sydän on pysähtynyt ja kauanko Noa on kerennyt olla elottomana ennen kuin olen mennyt häntä katsomaan. 

Päässäni pyörii vahvana etenkin öisin ajatus, mitä jos olisin mennyt aikaisemmin? Olisiko Noa pelastunut, saatu elävänä kotiin sairaalasta ja olisiko hän täällä nytkin? 

Kaikki oli vain niin arkista ja normaalia, etten voinut aavistaa millainen tilanne siitä illasta koituisi. Nyt mulla on mukana ikuinen suru ja syyllisyys. Syyllisyys siitä, mitä olisin äitinä voinut tehdä toisin pelastaakseni pienen ihmishengen. 

Heti kun katsoin Noan huoneen ovelta nukkuvaa Noaa, huomasin ettei hän ole normaali. Asento oli epänormaalin näköinen ja Noa oli muutenkin omituisen näköinen. Kävelin hänen sängyn luokse ja tajusin ettei kuulu normaalia tuhinaa. Huomasin heti, ettei hän hengitä. Muistan elävästi kuinka soitin hätäkeskukseen ja sain ohjeeksi avata ulko-oven. Olisiko sen voinut tehdä nopeammin? 

Muistan hätäkeskuksessa olleen naisen äänen, hänen käskyt. Nosta lapsi lattialle, äkkiä! Nostin Noan lastenhuoneen lattialle, hän oli viileä ja täysin veltto. Laskin hänet maahan, ja tiesin että hän ei tästä selviä. Äidinvaisto sanoi minulle, ettei tässä ole toivoa. Aloitin elvytyksen, hätäkeskuksen työntekijä laski kanssani yhteen ääneen. Oli vaikea laskea ääneen, itku sotki ajatukset ja muistan kuinka painelin ja painelin, puhalsin ja puhalsin. Sanoin monta kertaa sille naiselle "ei tästä ole hyötyä" hän käski jatkaa ja laskea ääneen. Hän kysyi useaan otteeseen joko lapsi hengittää. No ei hengittänyt. 

Muistan kuinka Noan suloiset kasvot oli meikistä mustat. Kaikki sen päivän ripsivärini oli tahriutunut Noan kasvoille. 

Palomiehet tulivat jatkamaan elvytystä. Istuin vain siinä vieressä ja itkin. Mä tiesin ettei tämä pääty hyvin. Ensihoidon tullessa, mut käskettiin pois siitä läheltä. Muistan kuinka he jatkoi elvytystä ja kirosivat useita kertoja. Toivo oli loppumassa. Muistan kuinka he huusivat ja melkein hurrasivat pulssin löytyessä. En nähnyt miitä tapahtui, mutta kuulin kaiken. Muistan kuinka Noa nostettiin sängylle, ja lääkäri sanoi kovaan ääneen, että nyt on kiire. Näin vain pienet kiharat kun hänet vietiin pois. Pois omasta kodista ja pois äidin luota. Pakkasin tavaroita, tietämättä tuleeko joku hakemaan mut mukaan vai ei. Tavarat oli naurettavia: villasukat, Noan pupu, puhelin ja Noalle t-paita, ne taskussa lähdin sairaalaan. Puin päälleni liian pienet housut, ja lenkkarit. Paloauto oli korkea, se keinui puolelta toiselle. Istuin kahden palomiehen välissä, ja osuin vuoroin kumpaakin mutkissa. Muistan kuinka luin navigaattorista osoitteita jatkuvasti ja kuinka sumea näyttö oli, tuntui ettei näkökään pysy. 

Paloautosta kiivetessäni ulos he olivat huolissaan kuinka pääsen, tyhmänä heitin "rekkakuskin vaimona pääsee täältäkin alas", kuinka tyhmä ihminen voi olla.

Hävetti kävellä palomiehen kanssa ensiapuun, meikit pitkin naamaa, koko naama mustana. Muistan että, ensiavussa oli pyörätuolissa vanha nainen joka sanoi "täällä kuuluu ottaa vuoronumero, mun vuoro on ensin." mieli olisi tehnyt kipata se nainen alas siitä tuolista. Että kehtasikin aukoa päätään, tosin hän ei tiennyt tilannetta. 

Hoitaja tuli ja pyysi istumaan, hän halasi ja sanoi ettei tiedä Noan tilasta mitään. Pyysin paperia ja vettä, tuntui että nielu on turvonnut umpeen, puheen tuottaminen oli vaikeaa. Kaikki oli vaikeaa. Hän pyysi soittamaan jollekin. Mietin pitkään kenelle soitan, soitin anopilleni. He onneksi tulivat tuekseni. Istuin yksin vaikka kuinka kauan, mietin missä Noa on. Miksi Noa oli yksin? Olisin halunnut hänen luokseen. 

Kun pääsin teholle katsomaan häntä, en pystynyt katsoa. Muistan kuinka itkin jonkun naisen halauksessa, joka paikkaan sattui. Kaikki oli kamalaa. Oksetti ja ahdisti, teki mieli huutaa, hakata ja itkeä. Teki mieli tehdä ihan mitä vain, paitsi seistä siinä ja katsoa Noaa suuressa sängyssä letkujen peittämänä. Lähdin siskoani vastaan ulos, se tunne kun näin hänen kävelevän mua vastaa, oli jotain niin ihanaa. Ilman häntä en olisi selvinnyt, kiitos Jessica että tulit, kiitos että just sä olet mun sisko, oot kultaakin kalliimpi. 

Paljon tulee nyt jälkikäteen mieleen pieniä asioita, välähdyksiä hetkistä sairaalalla. Muistot palautuu pala kerrallaan, niitä on niin vaikea muistella, että aivot pyyhkii niitä pois. Äänet jää mieleen kun jotain tapahtuu, ihmisten äänet, paloauton ääni, elvytyslaitteen ääni ja sairaalan tietyt hajut. Hoitohenkilökunnan haju. Onneksi mieli palauttaa pieniä pätkiä kerrallaan. 

♡ Cecilia

Meidän lapsettomuus

"Kuin ankat stenvallin taulusta, raitalakanoissa toinen valveilla

Kauanko jaksamme haaveilla kehtolaulusta.

Kun me ollaan lähekkäin, itket kasvot minuun päin. Miksi kävi näin?

Miten saan sut uskomaan, olen tässä ainiaan, sua rakastan.

Vaikka jäätäis ikuisesti kahdestaan"

Kun Noa oli vielä elossa, ja vauvahaaveet ja tahaton lapsettomuus kouri rintaa, lohduttauduin aina ajatukseen että: "Meillä on onneksi jo yksi lapsi, eikä me tarvita välttämättä vauvaa, jos sitä ei tule. Ollaan jo yhden aivan ihanan lapsen vanhempia". 

Kaikki oli hyvin ennen Noan syntymää, mulla oli kuukautiset ja suht säännöllinen kierto ja Noaa ei yritetty hirveän montaa kuukautta. Siihen että tulin raskaaksi, taisi mennä puolisen vuotta. Puolesta vuodesta puolet yritettiin tosissaan, erilaisilla netistä löytyneillä konsteilla. Oli greippimehua, ovulaatiotestejä ja muuta hössötystä. Raskausvitamiinit aloitin jo paljon ennen raskautta, ne kuulemma auttaa raskaaksi tulemisessa. Netti on pullollaan mitä kummallisempia konsteja raskautumiseen. 

Noan syntymän jälkeen mulla alkoi ongelmat omien kuukautisten kanssa, ne ei alkanut. Alkuun imetin Noaa ja silloin on ihan luonnollista, ettei kuukautiset välttämättä ala. Kun lopetin imetyksen, niin kuukautisia ei silti näkynyt. Jälkitarkastuksessa otin kierukan. Kierukka alkoi oireilemaan, vuotoa oli jatkuvasti, oli kovia kipuja ja olo oli ihan jäätävä. Menin poistamaan kierukan, ja se oli aiheuttanut mulle kohtutulehduksen. Se meni onneksi ohi antibiootti kuurilla. Se ei ollut ainoa kohtutulehdus, vaan siitä alkoi tulehdusten kierre.

Sain muistaakseni toisen kohtutulehduksen vähän ajan kuluttua ensimmäisestä. Varasin ajan gynekologille. 

Hän ultrasi munasarjat ja kohdun, ja totesi ohimennen että: "Sulla on monirakkulaiset munasarjat, ne aiheuttaa lapsettomuutta, mutta tässä sulle e-pilleri resepti". 

Hän ihmetteli sitä, miten Noa oli voinut saada alkunsa, munasarjoistani. Ne oli todella monirakkulaiset, ja hän oli sitä mieltä ettei niillä voisi mitenkään raskautua luonnollisesti. Tiesin mitä lapsettomuus tarkoittaa, ja erään meille todella läheisen pariskunnan kautta tiesin myös miltä lapsettomuus tuntuu (tietenkään en tiennyt) mutta tämän naisen kertomien tarinoiden perusteella koin tietäväni, suunnilleen. 

Alkuun ajattelin, että kyllä tästä selviää ja gynekologi vain pelotti minua, kun sain kuitenkin e-pilleri reseptin käteeni.

Kuukautiset ei alkanut vaikka kuinka odotin ja toivoin niiden alkavan. Varasin jälleen ajan samalle lääkärille. 

Munasarjoissani ei tapahtunut mitään luonnollisesti, joten sain lääkekuurin, joka aiheuttaisi kuukautiset ja saisi kierron käynnistymään.

Kuurin jälkeen jouduin varata jälleen ajan. Kuurista tuli kohtutulehdus, johon ei oikein purrut lopuksi edes se antibiootti kuuri. 

Sain muutamia kuukautisia aikaan lääkkeillä, mutta lähes aina vuoto oli mahdottoman runsasta, kivut kovia ja usein kuukautisia seurasi kohtutulehdus. 

Vauvahaaveet  voimistuivat, ja tuntui että ympärille syntyi koko ajan lisää vauvoja. Olisin halunnut oman pienen, jota hoivata. Ja Noa olisi ollut maailman paras isoveli vauvalle. 

Tämän vuoden alussa kävelin saman lääkärin huoneeseen ja päästin ulos vauvatoiveeni. Vauvan yritystä oli takana reilusti yli vuosi tuloksetta. Sain jälleen uuden lääkekuurin, jonka aikana vauvaa voisi yrittää. Niitä lääkkeitä söin muutaman kerran, tuloksetta. Lääkettä on edelleen meidän lääkekaapissa, odottamassa että uskallamme yrittää jälleen.

Noan koko elämän aikana, en saanut luonnollisia kuukautisia tai sitä vauvaa, vaikka sen yritystä onkin takana jo kaksi ja puoli vuotta. Se on pitkä aika yrittää lasta, sitä saamatta. 

Emme kertoneet läheisille vauvan yrityksestä, mutta nyt kaikki saavat tietää tätä kautta. En halunnut luoda sitä voivottelua "Olette nuoria ja nyt voisi odottaa", sillä vain minä ja Riku voidaan päättää asiasta. Se on aina vanhempien päätös, kun lasta toivotaan ja yritetään. Siinä ei hirveästi paina muiden ihmisten sanat. 

Nyt kun Noa on kuollut, on lapsettomuus vielä kipeämpi asia. Kun vauvaa toivoo ja haluaa niin kovasti, eikä sitä saa, se sattuu. Olen tämän 2,5 vuoden aikana tehnyt useita satoja negatiivisia raskaustestejä, se sattuu. Tein yhden positiivisen ja saimme sisälläni kasvamaan pienen ihmisen. Sitä pientä ihmistä ei kuitenkaan koskaan saatu elävänä kotiin saakka, vaan se valui verenä ulos. Pieni keskeneräinen ihminen, olisimme halunneet hänet niin kovasti. 

Seuraava ratkaiseva askel olisi lääkkeiden aloitus ja lapsettomuushoitoihin meneminen. Se vain ahdistaa ja pelottaa. Voiko tähän perheeseen saada lasta, joka kuolee vanhuuteen? Vai käykö jokaiselle synnyttämälleni lapselle samalla tavalla kun meidän pienelle Noalle? 

Elämän jatkuminen pelottaa, PCOS pelottaa, lapsettomuus pelottaa, lapsen kuolema pelottaa, koko elämä pelottaa. Voiko tähän perheeseen saada lasta? Onko se oikein? Voiko sitä lasta rakastaa yhtä paljon kun rakastimme Noaa? Jos ja jos. Miksi ja miksi. Elämä on välillä vaikeaa ja potkii päähän. Mutta ehkä se onni kohtaa meidät jälleen, ja seuraava pieni ihminen saa elää onnellisen elämän ja kuolla vanhuuteen, Ehkä ja ehkä. 

♡ Cecilia

Mitä kuuluu Noan kuoleman jälkeen?

Noan kuolemasta on kulunut jo vajaa neljä viikkoa. Siihen aikaan mahtuu hirveä määrä tunteita, ja hetkiä. Kaikki aika on mennyt kuin sumussa eläen, tuntuu että juuri lähdettiin ajamaan Tampereelta kotiin, nyt Noa on jo haudattu ja hautajaisistakin on aikaa useita päiviä. 

Alkuun tuntui että kaikki on unta, mistään ei käsittänyt mikään, eikä mikään tuntunut juuri miltään. Aivot suojeli tunteilta, ja tuntui ettei kaikki tämä ole voinut tapahtua meille. Mä oon ollut taitava peittämään tunteita Noan kuoleman jälkeen, kaikista on voinut näyttää siltä, ettei musta tunnu mikään yhtään miltään. Rehellisesti kaikki kyllä tuntuu, kipu tuntuu päässä, rinnassa, käsissä, vatsassa, jaloissa, koko kropassa päästä varpaisiin. 

Pahin hetki lapsen kuolemassa, ei ole se kun lapsi kuolee, pahin tulee vasta jälkeenpäin. Kun Noan hengityskone sammutettiin, se oli mulle lohduttavaa. Pelkäsin niin jumalattoman paljon sitä, että Noa jää kiinni siihen koneeseen loppuelämäkseen, ja mä kärsin siinä sairaalasängyn vierellä, ja odotan, odotan että jotain tapahtuu ja mun pieni lapsi päästetään pois siitä kärsimyksestä. Se hetki kun Noa nukkui pois, oli mulle lohduttava hetki. Tiesin ettei Noa kärsi ja hänellä on kaikki hyvin.

Automatka Tampereelta kotiin tuntui niin väärältä, me oltiin matkalla kotiin. Mulla ei ollut enää lasta, tuntui kuin puolet musta olis revitty irti. Kotona kaikki muistutti Noasta, tavarat, seinät, lattiat, kodin tuoksu ja kaikki mihin katsoin muistutti Noasta. Saatiin nopeasti järjestettyä muutto, ja päästiin uuteen kotiin, jossa mikään ei muistuta Noasta. Saatiin uusi alku elämälle, lapsettomana parina. 

Meidän uuden asunnon yläkerrassa asuu vauva, mä kuulen sen itkun. Sen itku sattuu aivan saatanasti, puukoniskuja rintaan. Se itkee ja mä itken öisin sen kanssa. Sen vanhemmilla on lapsi, ja elämä sen lapsen kanssa. Mä yritän toipua mun ainoan lapsen kuolemasta, kuuntelemalla vauvan itkua mun omassa kodissa, se tuntuu pahalta. Mä rakastan edelleen lapsia todella paljon, mutta mua vituttaa katsoa niitä onnellisia vanhempia, voisin joka kertaa oksentaa.

Pahin hetki Noan kuoleman jälkeen oli se, kun hautajaisissa hauta peitettiin kannella. Mun olis tehnyt mieli mennä mukaan. Ollaan Rikun kanssa vitsailtu, siitä kuinka varastetaan Noan ruumis ja tuodaan se kotiin. Tässä tilanteessa on pakko olla joku juttu, jolle voi yhdessä nauraa. 

Mä oon nauranut useita satoja kertoja tässä neljän viikon aikana, mutta se ei ole aitoa iloa. Musta puuttuu jotakin, mussa on Noan kokoinen aukko. Makasin hautajaisten jälkeisenä päivänä keskellä päivää sängyssä, mun suurin toive oli se, että saisin Noan takaisin mun sisälle, saisin kokea uudelleen raskauden, synnytyksen ja vauva-arjen. Istuin sen yön kun Noan sydän pysähtyi, sen sängyn vieressä ja odottaisin koska se tapahtuu, niin mä voisin pelastaa mun lapsen. Elvyttää sen heti, saada sen elävänä sairaalasta kotiin. Sitten mä tajusin, että se on arkussa maan alla. Se hetki, oli ensimmäinen hetki kun mä tajusin kaiken. Mä tajusin, mitä mä oon menettänyt. Se päivä oli vaikein päivä, se oli vaikea elää. Sinä päivänä itkin enemmän kun koskaan, makasin vaan sängyssä ja itkin. Toivoin että Noa tulis takas kotiin ja sanois että tää oli vaan leikkiä, kaikki oli vaan leikkiä tai pahaa unta. Sitten voisin nauraa kaikelle. 

Löysin Noan vauvakirjat, yksi on kirja jota täytetään 18-vuotiaaksi asti, siinä on KUUSITOISTA tyhjää vuotta. Se ei oo oikein. Kuusitoista tyhjää vuotta muistuttamassa, etten mä saanut täyttää sitä ja antaa sitä Noalle sen 18-vuotis päivänä. Se olis ollut elämän mittainen lahja. Lahja, jossa olisi ollut sen koko onnellinen elämä, kohdusta aikuiseksi. Ei se koskaan saanut sitä, eikä tuu koskaan saamaan. 

Ja eilen katsoin Love Island suomen finaalia, kilpailijoiden äitejä oli siellä. Ne oli katsomassa niiden aikuisia lapsia. Mä olisin halunnut nähdä mun lapsen kasvavan. Oisin halunnut nähdä kun se kävelee suuri reppu selässä 1-luokalle ja siitä ylä-asteelle. Oisin halunnut olla sen ysiluokan päättäjäisissä, katsoa että, siinä mun poika saa päättötodistuksen, Oisin halunnut olla sen ammattikoulun tai lukion valmistujaisissa, katsoa että, siinä mun poika saa ammatin, ja olla ylpeä mun pojasta ja siitä mitä siitä tuli. Olisin halunnut nähdä sen vaimon tai miehen, sen lapset ja tutustua Noan puolison vanhempiin. Oltais yhdessä mietitty meidän aikuisia lapsia, ja niiden lapsuutta. Noa olis saanut lapsen, mä olisin ollut maailman onnellisin mummu, ristiäisissä ylpeä mummu lapsesta, joka sai maailman kauneimman nimen. Olisin ollut ylpeä mun pojasta. Ne olis mennyt naimisiin, mä oisin ollut maailman onnellisin anoppi. Ja taas kerran niin ylpeä mun pojasta. Olis tullut se päivä kun Noa olis haudannut mut, se olis ollut surullinen. Mutta mä olisin kuollut onnellisena, ja ylpeänä mun pojasta, ja kaikesta siitä mitä se on saanut ja tehnyt. 

Nyt mä hautasin mun pojan, ylpeä mä kyllä olin siitä miten paljon sen elämässä tapahtui ja miten mahtava oli tutustua siihen. Se oli maailman ihanin poika, mun oma ja niin jumalattoman rakas mulle. 

Nyt musta ei tullut ylpeää äitiä Noan saavutuksista, ylpeää mummua, anoppia tai mitään muutakaan. Eikä Noa haudannut mua, mä hautasin sen. Se on väärin.

Mutta silti mä olen maailman onnellisin äiti. Noa oli uskomattoman ihana, lahjakas ja valloittava poika. Mun lihaa ja verta, siitä mä saan olla onnellinen. 

                               ♡ Cecilia

Kaikkein suurin menetys - lapsen kuolema

"Kulta pieni mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin

ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois"

Meidän perheessä on tapahtunut todella suuria muutoksia viimeisen blogitekstin jälkeen, josta on aikaa todella kauan. Pahoittelen, että blogi on ollut hiljainen melkein kokonaisen vuoden. Blogin kirjoitus alkoi keväällä tuntua väärältä, oman sairauteni vuoksi - siitä lisää ehkä joku kerta, kun rohkeus riittää siihen. 

Meidän perhe koki kaikkein suurimman menetyksen, mitä tässä maailmassa voi kokea. Meidän pieni, rakastettu, ihana poikamme Noa muuttui tähdeksi kahdeksantoista päivää sitten, 1.11.

Meillä oli takana aivan samanlainen arkipäivä kuin aina. Käytiin tutustumassa Noan uuteen päiväkotiin, käytiin kaupassa, ja muuten vietimme aikaa kotona. Noa oli tavallinen ihana itsensä, leikki ja katseli lastenohjelmia, niin kuin joka ikinen tavallinen arkipäivä. 

Illalla luin Noalle iltasadun ja peittelin hänet yöunille, en olisi ikinä uskonut, että se olisi viimeinen yhteinen iltani Noan kanssa. Kun sain Noan nukkumaan menin eri huoneeseen katsomaan sarjaa, niin kuin joka ilta. 

Kun olin itse menossa nukkumaan yöllä, kävin katsomassa että Noa nukkuu, niin kuin tein joka ilta. Kun katsoin Noaa huomasin hänen näyttävän jollakin lailla epänormaalilta. Huomasin heti, ettei Noa hengitä lainkaan. Soitin hätäkeskukseen yöllä klo 01.12. 

Sain ohjeeksi nostaa Noan sängystään lattialle ja aloittaa elvytyksen. 

Elvytin omaa lastani lastenhuoneen lattialla vajaan 10 minuuttia, puhelun aikana palomiehet saapuivat paikalle, ja jatkoivat elytystä. Hetken päästä saapui neljä ensihoitajaa, ja kaksi lääkäriä. Istuin vieressä aika pitkään ja seurasin Noan elvytystä. Lääkäri pyysi kuitenkin minua siirtymään keittiöön. Istuin keittiön tuolilla, ja seurasin kelloa. Tiesin pitkän elvytyksen olevan vaaraksi aivoille. Aikaa meni 15 minuuttia ennen kuin Noalta löytyi heikko pulssi. 

Kaikki tapahtui nopeasti, ja Noaa lähdettiin viemään ambulanssilla sairaalaan, jäin istumaan keittiön tuolille yksin tyhjään kotiini, en tiennyt Noan tilasta mitään muuta, kuin sen että heikko pulssi saatiin aikaan 25 minuutin elvytyksen jälkeen. Minuutit tuntuivat tunneilta, ennen kuin palomies tuli hakemaan minut ja sanoi että he voivat viedä minut ensiapuun, hänkään ei tiennyt Noasta muuta, kuin että Noa on matkalla sairaalaan. 

Ensiapuun tultuani tapasin hoitajan, joka ei kertonut Noan tilanteesta mitään. Hän pyysi soittamaan jonkun läheisen tuokseni, sillä odotus olisi pitkä, soitin Rikun vanhemmille, ja he tulivat hetken kuluttua. 

Saimme oman huoneen ensiavusta, jossa odottaa Noan tilanteesta tietoa. Meni varmaan tunti ennen kuin kukaan kertoi meille mitään. Saimme tietää, että Noa on siirretty teho-osastolle ja hoitaja saattoi meidät omaisten tilaan teho-osaston viereen. Tilaan tuli lisäksemme henkisen ensiavun työntekijä. Odotimme taas varmaan tunnin, ilman tietoa mitä Noalle tehdään, ja kuinka hän voi. Teho-osaston lääkäri tuli kertomaan meille, että Noa on teho-osastolla, ja häntä pidetään jäähdytettynä 33 asteen, ettei aivot vaurioituisi. Saimme mennä katsomaan Noaa teholle, se oli elämäni hirvein näky. Pieni poikani suurella sängyllä, täynnä letkuja, hengityskoneessa. 

Noaa tutkittiin ja jouduimme takaisin omaisten tilaan, soitin isosiskolleni että tulee sairaalaan, ja ilmoitin vanhemmilleni Espanjaan Noan tilanteesta. 

Siskoni tuli jonkin ajan kuluttua sairaalaan, ja pääsimme katsomaan Noaa. Silloin lääkäri kertoi, että Noa on päätetty siirtää Tampereen yliopistolliseen sairaalaan, ja siirtoa valmistellaan. Olimme hetken Noan luona, jonka jälkeen lähdimme ajamaan omalla autolla kohti Tamperetta. Puolessa välissä matkaa, Noa meni meidän ohi ambulanssilla, joka ajoi niin kovaa ettei sitä kauaa näkynyt. Mietin koko matkan, että voi kumpa kaikki päättyisi hyvin. En voinut silloin vielä kuvitellakaan mikä tilanne minulla olisi edessä muutaman viikon kuluttua.

Tampereelle saavuimme n.klo 9-10 aamulla, etsimme kauan teho-osastoa. Pääsimme katsomaan Noaa, hänen sydän oli ultrattu ja se löi hieman epänormaalisti, se johtui elvytyksestä. Meille kerrottiin, että Noaa pidetään nyt jäähdytettynä ja lääkeunessa seuraavat 36 tuntia, aivojen suojelemiseksi, ja siksi että Noa saisi rauhassa toipua elvytyksestä. Ensimmäinen päivä Tampereella, meni alkuun hyvin ja uskoin että Noa vielä jaksaisi tämän kokemuksen, ja olisi pieni taistelija.

Päivällä lääkäri kertoi meille, että Noan tilanne on vakava. Aivokäyrästä oli nähtävissä vakava aivovaurio, ja hän sanoi ettei Noa välttämättä enää koskaan herää lääkeunesta.

Hän ei kuitenkaan vielä voinut tietää tai sanoa mitään varmasti, Noalle tehtiin paljon lisätutkimuksia. Vanhempani lensivät Espanjasta Suomeen minun ja Rikun tueksi. Noalla oli jatkuvia sätkyjä, lääkeunesta huolimatta. Hänen silmät räpsyi ja raajat heilui, vaikka hän sai suuria annoksia lihasrelaksantteja, sätkyt kertoivat vain todella laajasta aivovaurioista. 

Tiesin heidän noustessa koneeseen, että he eivät koskaan tulisi näkemään Noaa hereillä. Tiesin elvytyksen keston, ja tiesin mitä tarkoittaa vakava aivovaurio, mietin päässäni Noaa kiinni letkuissa koko elämän, ja minua siinä vieressä pelkäämässä, koska yskä tappaa tajuttoman lapseni, onneksi Noan ei tarvinut nähdä sitä elämää, mitä päässäni mietin.

Seuraavana päivänä 31.10 Noan lääkeuni purettiin kokonaan, jotta saataisiin todellinen käyrä aivotoiminnoista. Jo aamupäivällä, meille selvisi ettei Noa tule heräämään, sillä aivovaurio oli liian laaja, eikä sen kanssa pystyi jatkamaan normaalia elämää, tai edes lääkeunessa vietettävää elämää. Noasta otettiin päivän aikana pitkä kirjo kokeita, erilaisia aivokuvia, -käyriä ja verinäytteitä. Illalla kävimme katsomaan Noaa, lääkäri kertoi, että kaikkien kokeiden perusteella vaurio on erittäin vakava, ja se on kaikkialla aivoissa. Noan aivokäyrä näytti ettei Noa tuntenut, kuullut tai edes aistinut mitään. Se tieto ei kulkeutunut oikein aivojen osaan, joka näyttää että olen ihminen, osaan puhua ja liikkua. Hän sanoi, että aamulla pidetään palaveri, jossa päätetään Noan hoidosta, ja sen jatkamisesta. Noa hengitti itse, mutta ne ei riittäisi pitämään elämää yllä. Joten Noan elämä oli kiinni hengityskoneesta. 

Aamulla kun menimme osastolle, kuulemaan palaverissa sovituista asioista, lääkäri kertoi meille, että yön aikana on tapahtunut merkittäviä muutoksia Noan tilanteessa.

Omat hengitykset oli kokonaan loppuneet, ruumiinlämpö oli laskenut, verenpaineet tipahtaneet ja pupillit oli lakanneet reagoimasta valolle. Noa oli yön aikana aivokuollut. Se miltä tuntuu kuulla, että oma lapsi on aivokuollut, on asia jota ei voi edes kuvailla. Tiesin että lapseni on jo käytännössä kuollut, vain hengityskone on ainoa elämää ylläpitävä asia. 

Noalle tehtiin vielä muutamia kokeita, joilla lain mukaan todistetaan se, että ihminen on oikeasti aivokuollut, eikä mitään ole enää tehtävissä. Noan testit näyttivät samaa kun lääkärin sanat, hän oli aivokuollut. Päätettiin ettei häntä voida pitää keinotekoisesti elossa, koneen varassa.

Hengityskone sammutettiin, saimme olla kaikki läheiset Noan vierellä lähdön hetkellä. Noa kuoli minun ja kummitätinsä syliiin. Se miltää tuntuu pitää omaa lasta kuolleena sylissään, on myös asia, jota ei millään sanoilla pysty kuvailla. Eikä sitä tarvitse pystyäkään. 

Noa kiersi meidän sylistämme mummin syliin ja siitä mummun syliin. Pieni Noa syntyi tähän maailmaan 15.2.2016 ja olin maailman onnellisin äiti. Minun pieni poikani, niin haluttu ja raskastettu jo raskaudesta lähtien. Hän syntyi klo 13.23 ja lähti tästä maailmasta klo 13.30. 

Minulta on kysytty ihan jumalattoman monta kertaa, mitä tapahtui, enkä ole juuri yhdellekään vastannut. Tässä nyt kaikille ihan julkisesti meidän tarina, ei tarvitse enää kysyä. 

Noa on jo saatettu viimeiselle matkalleen, siitä kerron lisää joku toinen kerta, kun pystyn ja jaksan kertoa siitä hetkestä. Olen äärimmäisen kiitollinen vajaasta kolmesta vuodesta kanssa rakkaan poikani, tulen aina rakastamaan häntä eniten maailmassa. 

♡ Cecilia