Siedettävää joulua ♥

"Sulle kynttilän taas mä sytytän, kun on joulu.

Sallithan ikävän sydämen täyttävän, kun on joulu."

Tekisin mitä vain. Tekisin mitä vain, että sinä olisit täällä nyt, jouluna. Taas kävelen kaartavan jäisen polun varovaisin askelin, kyyneleet kimaltaen silmänurkissani. Taas kaipaan sinua, enemmän kuin eilen ja enemmän kuin huomenna. Kaipaan niin, että sattuu. Kaipaan kaunista ääntäsi ja lämmintä kosketustasi, sitä miltä tuoksuit. Kaipaan pientä kättäsi kietoutumassa omaani, sormiesi puristusta sormissani, kätesi lämpöä. Kaipaan pieniä käsiäsi ympärilläni, pientä kiharahiuksista päätäsi rintaani vasten, pienten huuliesi painautumista poskeani vasten. 

Kaipaan kauniita sanojasi, sitä heittelevää äänenvoimakkuuta ja -korkeutta. Kaipaan silmissäsi hehkuvaa iloa repiessäsi lahjapaperia pieniin palasiin lattialle, koko huoneen täyttävää naurua ja iloa. Kaipaan sitä, kuinka asettelet lahjanarun pääsi päälle ja sanot "äiti kato", sitä miten pyörität narun sormesi ympärille nauraen ja kuinka tarvitset apua sen irti saamiseen. 

Kaipaan sitä, kuinka silmäsi laajenevat nähdessäsi joulupukin, käsiesi kietoutumista ympärilleni kun et yksin uskalla kohdata punaista miestä olohuoneessamme. Hämmästymistä siitä, että se punainen mies kutsuu sinua sinun nimelläsi. 

Kaipaan sitä, kuinka pohdit onko tonttu ikkunan takana vai vaatekomerossa, ja kuinka hivuttauduit lähemmäs minua pohtiessasi komerossa tarkkailevaa tonttua. 

Kaipaan sitä, kuinka innolla katselet taivaalta satavaa lunta ja odotat, että saat koskettaa sitä. Kaipaan sitä, kuinka naurat lumihiutaleelle kasvoillasi, kerrot sen olevan kylmää, mutta toteat ettei se haittaa. 

Älä huoli rakas, täällä ei ole tänä vuonna lunta, täällä on vain mustaa ja pimeää. Taivaalta sataa lunta väärässä muodossa, vetenä. Se ei olisi sinua haitannut. Pidit vesisateesta. 

Äiti kävelee taas tänä vuonna sen tuskaisen polun silmänurkissa kyyneleet. Äiti taas kädet täristen sytyttää kynttilän ja laskee sen haudallesi. Toivottaa hyvää joulua sinne jonnekin ja muistaa tuoda sinulle joululahjan. Muistaa jättää mummun kanssa sinulle tyhjän paikan joulupöytään. Muistaa sinua joka ikinen hetki, taas kun on joulu. Jos voisin toivoa mitä vain, toivoisin että sinä saisit olla täällä, saisit nauraa yhdessä kanssani joulupaperille silputtuna pitkin lattioita ja -narulle pääsi päällä, tänä vuonna en pyytäisi ottamaan narua pois. 

_________________________________________________________________________

Siedettävää joulua jokaiselle ♥

Hyvän joulun toivottaminen on joillekin puukko rinnan läpi, kaikilla ei ole hyvä joulu. Joillakin joulun täyttää suru ja kaipaus, toiveet joita ei voi toteuttaa. Joillekin joulu nostaa pintaan kaiken kivun, muistot, kuoleman ja oman heikkouden. Joidenkin joulu ei tunnu joululta, jokin on poissa. Jouluntaikaa ei ole, on vain kipu ja kaipaus. Jokaiselle, jolle joulu ei ole hyvä toivon paljon voimaa jaksaa sen yli, joku vuosi me huomaamme, että joulu alkaa olemaan ihan ok aikaa, jouluntaika saattaa palata ja tuottaa iloa surun tilalle. Viime vuonna joulu oli huono, tänä vuonna siedettävä. 

♡ Cecilia

Isälle

Kiitos isä, että olet olemassa. En ole koskaan joutunut miettimään mitä uskallan kotona kertoa, vaikka ensin olen aina kertonut äidille, ja yrittänyt ettei sinulle tarvitsisi kertoa. Kun olen kussut kaikki asiani ja kertonut sinulle, ei ole koskaan tarvinnut pelätä. Asioista ollaan puhuttu, sinä olet mököttänyt aikasi ja sitten olemme sopineet kaiken. Olet antanut minulle tärkeitä neuvoja elämäni varrelle, joista suurinta osaa en ole kuunnellut saati noudattanut. 

Et ole koskaan antanut minulle valmiita askeleita, etkä tehnyt asioita puolestani. Aina olet itse käskenyt ottamaan vastuun. Vaikka päätökseni ja vastuun ottamiseni ei aina ole onnistunut, silti tiedän että olet seissyt aina takanani. Lapsuudestani ei sinun asioistasi puuttunut mitään, vaikka kalliita merkkivaatteita ja leluja meille ei ostettukaan. Ei niillä ollut mitään merkitystä. Et ole koskaan verrannut minua kehenkään - olet yrittänyt aina hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen. 

Silloinkin kun teininä sain päähänpistoja värjätä hiukset siniseksi, vihreäksi tai epämääräiseksi värioksennukseksi, saatoin naurahtaa ulkonäölleni, mutta silti tiesin että hyväksyt minut sellaisena. 

Olet ainoa, joka tietää miten karjutaan kovaa ja ihan hemmetin korkealta, kun Suomi voittaa jääkiekossa. Siinä saa laittaa kädet korvilleen, jos ei halua menettää kuuloaan. Sinulla oli ihailtavaa rohkeutta opettaa epävarma nykivä kuski ajamaan autoa ja sinun ansiostasi en ole vieläkään kuollut autonrattiin. Vaikka kirosin auton ratissa ja olin valmis luovuttamaan, et antanut. Ajettiin loppuun saakka, vaikka loppuvaiheessa jo sinuakin otti päähän. 

Kiitos, että olit aina läsnä elämässäni mutta samalla elit unelmiasi. Sinulla oli aina aikaa auttaa matematiikan, englannin ja ruotsin kotitehtävissä. Vaikka pääsi usein hajosi, kun en osannut. Olet välillä verrattavissa kiveen, silti tiedän että aina sinä rakastat minua ehdoitta ja tiedän, että mitä tahansa elämässäni kohtaan olen aina tervetullut takaisin kotiin. 

Kiitos, että huusit ja ärähdit minulle, opetit oikean ja väärän. Annoit todella hyvät mahdollisuudet elämään. Olemme riidelleet useita tuhansia kertoja, aina olemme sopineet. Olet äitini kanssa joutunut usein pelkäämään, että joudutte kantamaan minut hautaan. Olet joutunut taistelemaan oikeuksistani ja lohduttamaan aiheettomien pelkojeni aikana. 

Kun olin kolmannella luokalla, käännyin takaisin kotiin kun pelkäsin yli kaiken mennä kouluun. Lähdit kanssani koululle ja huusit rehtorille, tilanne parani sillä saatoit minut kouluun ja pidit pitkän ja raivoisan puheen pelostani mennä kouluun kiusaamisen vuoksi. 

Kun kerroin sinulle sydän kurkussa 15-vuotiaana olevani raskaana, se oli sinulle kova paikka. Pelkäsit kamalasti minun ja tulevan lapsen puolesta. Mökötit pitkän ajan, en koskaan ole ollut puhumatta kanssasi niin pitkää aikaa. Rippijuhlissani seisottiin eri puolella salia, eikä puhuttu toisillemme. Kuvassa, joka meistä on otettu katsomme eri suuntiin. Se sattui, mutta onneksi shokin jälkeen tuit minua. Ensimmäiseen lapsenlapseesi rakastuit suunnattoman paljon, jo nähdessäsi hänet ensimmäistä kertaa. 

Kiitos, että rakastit poikaani kuin omaasi. Muodostit häneen uskomattoman yhteyden ja rakastit häntä. Hän rakasti sinua. Olit uskomaton supervaari ja paras ketä olisin Noan elämään koskaan voinut toivoa. 

Vaikka puhumme harvoin yhdessä surusta, tiedän että kohtasit painajaisesi menettäessäsi Noan. Olen kiitollinen kaikesta mitä sairaalassa teit, kiitollinen että kävit katsomassa Noaa vaikka sinuun sattui enemmän kun kehenkään. Hoit minulle että tästä selvitään yhdessä. Vaikka et usein puhu tunteistasi, muistan kun Noan syntymäpäivän aikaan minulla oli vaikea yö, soitin sinulle. Itkin puhelimessa pahaa oloani ja sitä kuinka sattuu. Lohdutit ja hoit että selviän kyllä. Olit valmis hakemaan minut luoksesi kuudelta aamulla, ettei tarvitse yksin itkeä. Noan kuoleman jälkeen raahasit minut päivittäin haudalle, hait minut ja muistit aina ostaa kynttilät valmiiksi. 

Kiitos ihan kaikesta mitä olet tehnyt eteeni. Kiitos, että pakotit minut selviämään menetyksestä, sinusta oli suurin apu koska pakotit jaksamaan, raahasit minua haudalle ja hoit että minä selviän. Tiedän, että tulet seisomaan rinnallani aina, tekemään kaiken minkä voit eteeni ja sinä olet minulle se kallio johon nojata, kun omat jalat ei enää kanna. 

♡ Cecilia

Vastaukset teidän kysymyksiin

Annoin instagramissa mahdollisuuden kysyä jotakin mitä on aina halunnut tietää: lapsen menettämisestä, musta, selviämisestä tai Noasta. Kysymyksiä tuli aika paljon, joten vastaukset kysymyksiin kirjoitan kahdessa erässä. 

Kuinka koet elämän jatkuneen menetyksen jälkeen?

Hyvin. Oikeastaan melkein kaikki mun elämässä on mennyt aivan uusiksi Noan kuoleman jälkeen, parisuhde, paikkakunta, työpaikka ja osa läheisistä. Se muistuttaa hyvin siitä, että elämä kyllä jatkuu. 

Oliko Noa terve?

Tätä kysyi yllättävän moni. Kyllä, Noa oli aivan terve lapsi lukuunottamatta allergioita, joista pahin oli maito. Noa kyllä sairasteli todella paljon lyhyeen elämään nähden. 

Haluatko lisää lapsia?

Kyllä haluan.

Kuinka suuren pelon menetys jätti jälkeensä?

Oikeastaan ei kovin suurta. Välillä säikäyttää pahasti jos jonkun läheisen lapsi on sairaana, ja saatan hetken ajatella kuolemaa. Noan kuolema oli kuitenkin niin rauhallinen, että minkäänlaista kuolemanpelkoa mulle ei ole jäänyt. Menettämisen pelko kyllä on suuri, mutta kun sen tärkeimmän on jo menettänyt niin ei sitä pahempaa menetystä voi koskaan tulla vastaan. 

Kuinka muistelet Noaa?

Käyn haudalla viikottain, katson Noan kuvia usein ja paljon mietin ihania yhteisiä hetkiä. 

Miltä tuntui pitää kuollutta lasta sylissä?

Tämä on todella karu kysymys. Tähän en voi vastata mitään muuta kuin, että ihan hirveän pahalta. Sen tietää, kun sen kokee, sitä ei voi sanoilla selittää. 

Koska Noa haudattiin ja millaiset hautajaiset hällä oli?

Noa haudattiin 17.11.2018. Olen kirjoittanut postauksen hautajaisista. 

Miltä ero tuntui menetyksen jälkeen?

Hyvältä. Meidän yhteisessä kodissa Noa oli vaiettu puheenaihe. Oli kuin Noaa ei koskaan olisi ollutkaan, joka oli mulle hirveän ahdistavaa. Eron jälkeen tuntui, että sain pitkästä aikaa hengittää. 

Voiko parisuhde kestää maailman kauheimman asian tapahtuessa?

Uskon että voi. Mä olen väärä ihminen keltä kysyä tätä. Mun parisuhde ei kestänyt menetystä. 

Noan hautakiven tarina?

Tiesin jo sairaalassa, että haluan Noalle sydämenmuotoisen kiven. En halunnut sitä tylsää "yleistä kivifonttia" vaan jonkun nykyaikaisemman. Halusin persoonallisen kiven, jollaista ei tule vastaan. Noan nimen päällä lukee "Pieni enkelimme" ja tekstin alla on betonirekka. Betonirekka oli todella tärkeä saada kiveen, sillä Noa usein sanoi "Olen syntynyt betonimieheksi". 

Mitä olet opiskellut/opiskelet/haluat opiskella?

Olen opiskellut vajaan vuoden verran lähihoitajaksi, kuitenkin terveydellisistä syistä lopetin opiskelut. Tällä hetkellä en opiskele mitään, tulevaisuudessa haluan kouluttautua. 

Oletteko Noan isän kanssa jakaneet yhdessä ajatuksia surusta?

Yhdessä olessa jonkin verran, mutta Noa oli kielletty aihe meillä kotona, joten ei hirveästi yhdessä koskaan keskusteltu surusta. Eron jälkeen alussa enemmän kuin koskaan, mutta nykyään ei olla missään tekemisissä. Molemmat jatkaa omaa surutaivaltaan. 

Mikä on sun ja Noan paras muisto?

Jokainen yhteinen hetki jonka muistan, on paras muisto. Mieleen eniten painunut on kun Noa muutama päivä ennen kuolemaansa sanoi menevänsä kuolleen mummansa luo tähtiin, yksin. Ja sanoi vielä "Äiti älä ole surullinen" se muisto on hirveästi lohduttanut tämän vuoden aikana, että ehkä Noa jotenkin aavisti lähtevänsä mumman luo. Kun on oikein tuskainen hetki ja sattuu muistelen, että Noa kielsi olemasta surullinen.

Oletko koskaan kokenut, että ulkopuolelta olisi syytelty sua Noan kuolemasta?

Olen kokenut. Oikeuslääketieteellistä kuolinsyy tutkintaa johti poliisi, raportin tultua kotiin oli mut kirjattu rikoksesta epäillyksi, joka ilmeisesti on yleinen käytäntö. Muutama nimeltä mainitsematon mulle todella läheinen ihminen on ajatellut, että olen tehnyt Noalle jotakin, joka on aiheuttanut hänen kuoleman. Sekin varmasti on täysin normaali ajattelutapa, kun lapsen sydän pysähtyy ihan yhtäkkiä omaan sänkyyn nukkuessa.

Teetkö töitä?

Teen. Olen henkilökohtainen avustaja.

Oliko Noa suunniteltu vai vahinko?

Noa oli ihan suunniteltu, toivottu ja yrittämällä yritetty lapsi. Mutta mun mielestä yksikään lapsi, joka on päätetty pitää ei ole vahinko. 

Ajattelitko koskaan, että Noa saattaa kuolla?

En. Eikä kenenkään vanhemman pitäisi ajatella, että oma lapsi saattaa kuolla. Ei sellaista edes osaa välttämättä ajatella, jos ei ole menettänyt tai seurannut jonkun menetystä.

Miten voit tällä hetkellä?

Hyvin, elämä on tällä hetkellä tasaista. Tuska on helpottanut vuosipäivän jälkeen. 

Puhutaanko Noasta paljon sun läheisten keskuudessa?

Puhutaan, mun äidin kanssa puhutaan jotakin Noasta melkein joka kerta kun nähdään. Mun perhe on ollut mulle valtava tuki ennen ja jälkeen Noan kuoleman, ja siitä olen todella kiitollinen jokaiselle heistä. Niin kuin siitäkin ettei Noa ole kielletty aihe, vaan Noasta uskaltaa kaikkien kanssa puhua juuri silloin kun siltä tuntuu. 

♡ Cecilia

Tuskaiset pimeät yöt

Kello 01.30 pitäisi nukkua, mutta istun sohvalla tietokoneen äärellä kuolleen lapseni vaatteet sylissäni. Tänä yönä sattuu taas enemmän. Kipu viiltää jossain syvällä sisällä, lamaannuttaa, sotkee ajatukset ja yöunet. Kaipaus tuntuu syvällä. Kyyneleet tippuu sylissäni olevan haalarin päälle. Kyynel kerrallaan haalari kastuu, ensin se oli kuiva nyt se on jo kostea. Yritän puristaa sitä rintaani vasten, tuntea Noan lämmön ja sydämen sykkeen omaani vasten. Suljen silmät. Silmät kiinni voin kuvitella Noan. Haalarissa on tuoksu jäljellä, tuoksu joka saa joka kerta kyyneleet valumaan valtoimenaan poskiani pitkin. 

Noan lämpöä ja sykettä ei enää ole. On vain pieni ruumis hautausmaalla mullan alla. On vain kipu, kaipaus ja palasiksi hajonnut sydän. On vain minä ja kellon tikitys pimeässä asunnossa. Minä ja minun suuri suruni, suurin suruni. Joka paikkaan sattuu, sattuu niin hemmetin paljon. Tahtoisin nähdä, sulkea syliini enkä enää koskaan päästää irti. Naurahdan itselleni, istua nyt keskellä yötä haalarin kanssa itkemässä. Tätä lapsen menettäneen äidin elämä on, tuskaa joka iskee silloin kun sitä vähiten toivoo. Melkein poikkeuksetta aina keskellä yötä, silloin kun olisi aika nukkua. Suru ja tuska valvottaa, kipu ei anna tilaa unelle. 

En osannut suojella lastani pahimmalta. En osannut koskaan edes ajatella, että jonakin päivänä olisin saattanut oman lapseni hautaan. Pelkäsin usein, että menetän Noan, en silti osannut ajatella että niin voisi oikeasti käydä. Viimeinen iltamme on kirkkaana mielessäni, se sattuu vielä enemmän. 

Miten en voinut suojella pahalta? Pelastaa kuolemalta?

Noan viimeisenä iltana hän nukahti autoon. Nostin hänet nukkuvana turvaistuimesta ja yritin hiipiä sisälle ovesta mahdollisimman hiljaa. Laskin Noan omaan sänkyynsä ja riisuin toppatakin hänen päältään. Riisumisoperaatio tuntui mahdottomalta. Kun viimein sain vaatteet häneltä pois, vein ne eteiseen. Huokaisin helpotuksesta ja hetken luulin onnistuneeni. Kunnes takaani kuului varovaiset askeleet, pienet jalat vasten laminaattilattiaa. "Äiti" Noa kuiskasi hiljaa ja ojensi kädet minua kohti. Nostin hänet syliini, suukotin viileää poskea ja lupasin lukea iltasadun. Sängyssä hän painoi pään syliini ja luin pitkästyttävältä tuntuvaa lastenkirjaa mahdollisimman väsyttävällä äänellä (500 kertaa...ainakin). Kuulin tutun tuhinan sylistäni ja siirsin hänet oikeinpäin sänkyyn, pää tyynylle. Hän avasi silmät pieneksi hetkeksi, hymyili maailman kauneinta hymyään. Kertoi kolmella kielellä rakastavansa "Rakastan sinua, Love you, Älskar dig". Joka ilta hän kertoi kolmella kielellä rakkaudestaan. "Äiti rakastaaa sinua" totesin ja suukotin lämmennyttä poskea. Katsoin häntä ja poistuin valaistuun eteiseen.

Miksi lähdin? Miksi en tehnyt mitään? 

Jätin lapseni yksin nurkan takana vaanivan kuoleman armoille. Noa pelkäsi "tonttuja", joita meillä oli joka paikassa. Ikkunalla, vessassa, sängyn vierellä. Noa ei osannut pelätä kuolemaa, luuli menevänsä yöunille kuin joka ilta. Olin käynyt pääni sisällä taistelua siitä, ettei Noa ollut kuukauteen nukkunut vieressäni joka yö. Nyt ajatus sattuu erilailla, taistelu on erilaista. 

Ainoa mihin luulin pystyväni varmasti, oli Noan suojeleminen pahalta. Siinä tehtävässä todella epäonnistuin. Pahasti. En ymmärtänyt, että lapselle suurin vaara on kuolema. Äidille suurin vaara on lapsen menettäminen. Nyt ymmärrän sen, kun on oman lapsen kantanut hautaan, ei ole enää mitään vaaraa, pelkoa tai mitään pelättävää. Voisiko kipu jo hellittää, edes ihan hetkeksi vain, ensiyöksi vain... Voi, kun kyynelpato kuivuisi. 

♡ Cecilia

Kirje tähtien taakse

Rakas Noa,

Sinä muutit minut minusta meiksi, yhdestä persoonasta monikoksi. Teit minusta kokonaisen. Ilman sinua, ei olisi tänä päivänä minua. Syntymäsi oli ihme, ainakin minulle. Siitä hetkestä lähtien kun ilmoitit tulostasi olen rakastanut sinua eniten maailmassa. Kun synnyit se rakkaus sai ihan uuden merkityksen, opetit minut rakastamaan. Ennen sinua en tiennyt miltä tuntuu rakastaa niin, että sydän pakahtuu. Miltä tuntuu ehdoton rakkaus, rakkaus joka ei vaadi ihmeitä. Kerroin sinulle päivittäin kuinka paljon sinua rakastan. Opit myös itse kertomaan sen, ja muistit joka päivä useita kertoja kertoa rakkaudestasi minuun. 

Usein mietin, että kaikki saisivat ottaa mallia sinusta, hyväntuulisuutesi ja iloinen luonteesi saivat kurjemmankin päivän keskellä suun kääntymään hymyyn ja sydämen halkeamaan rakkaudesta. Pienet kätesi kaulan ympärillä ja suunnaton empatia kykysi häkellytti kerta toisensa jälkeen. Kuinka sinä olit niin pieni, mutta niin valtavan empaattinen, rakastava ja aurinkoinen aina. Mummu kuvaa sinua aina auringoksi, kaikki läheisesi saivat kokea sen kuinka sinut nähdessä oli aina pakko hymyillä. Jos itketti tulit aina luokse, halasit ja totesit "Älä itke". Kerran itkin sinun nähden ja sanoit minulle "Äiti ei hätää, älä itke". Muutit itkunkin nauruksi. 

Miten osasitkin lukea ihmisiä niin valtavan hyvin? Miten osasit muuttaa päivän aina paremmaksi? Välillä tuntuu, että sinä lohdutit meitä harmaina päivinä samalla tavalla kun minä sinua yön pimeinä tunteina, kun sinuun sattui, kun et saanut unta tai kun heräsit pahaan uneen. 

Sinä todellakin olit aurinko, päivieni paiste. Sinusta ei ole montaa valokuvaa, jossa et hymyilisi valoittavaa hymyäsi. Jopa korvatulehduskierteen aikaan otetuissa lehtikuvissa jaksoit hymyillä. Jopa 40 asteen kuumessa kasvoillasi näki hymyn. Jopa aivokäyriä ottaessa muutama kuukausi ennen kuolemaasi hymyilit leveästi. Kun olit useamman kuukauden kuumeessa päivästä toiseen, huoli helpottui kun hymyilit. 

Toit niin valtavasti iloa ja rakkautta päiviini, etkä vain minun päiviini vaan kaikkien niiden päiviin, joiden kanssa olit päivän aikana tekemisissä. Kaupassa hymyilit ihmisille, kerroit hauskoja juttujasi. Halailit tuntemattomia vanhuksia kassajonossa. Olit reilu kaveri ja huolehdit aina ystäviesi puolesta. Päiväkodissa 1-vuotiaana pidit muiden lasten puolia. Osasit jo silloin kaikkien päiväkotikavereiden nimet, heidän jotka eivät osanneet sanoa vielä edes omaa nimeään. 

Olit äärimmäisen kiltti, jopa liian kiltti siihen nähden, että olit pieni lapsi. Olin onnellinen kun aloit saamaan omaa tahtoa, joka viimeisen vuotesi aikana alkoi näkymään ja kuulumaan. Ruokalautasen saadessasi vastaus oli "En välitä", silti usein söit kaiken loppuun, vaikka et välittänyt. Kaupasta sinulle piti ostaa aina oliiveja ja kirsikkatomaatteja. Oliivit oli sinulle oliviineja, söit niitä helposti purkillisen muutamassa päivässä. Pidit myös valtavasti katkaravuista jotka oli sinulle kakkarapuja. Suklaamunan syötyäsi totesit ylpeänä itsestäsi "Söin jo tän munakkaan", pidit myös oikeasta munakkaasta, jota mummu sinulle aina teki pyytäessäsi. 

Tiesin, että tulet pärjäämään elämässäsi, harmi ettet saanut siihen mahdollisuutta. Otit asiat vastaan innokkaasti ja uteliaasti. Olit samaan aikaan ujo ja varautunut. Olit ja olet edelleen täydellinen. Onnellinen olen siitäkin, että kiipesit syliini monta kertaa päivässä, leikkiessäsi hait katsettani ja kosketustani. Jatkuvasti tankkasit läheisyyttä. Onneksi tankkasit. Rakastit antaa suukkoja, joiden jälkeen nauraen kysyit "Oliko märkä?". Aina ulkona kävellessä tartuit käteeni. Lauleskelit hiljaa "Käsikädessä kuljemme talolle" ja jos et jaksanut laulaa, sanoit minulle "Laula äiti käsikädessä laulu". Hetket kun nukahdit syliini olivat kultaakin kalliimpia. En olisi aina edes raaskinut viedä sinut nukkumaan, usein olisin vain voinut istua sinä sylissäni. 

Usein nukkuessasi tuijottelin kasvojasi ja suukottelin kiharoitasi. Kun peittelin sinut iltaisin, muistutin sinua aina siitä kuinka äiti rakastaa. Sinua ei olisi kyllä tarvinnut muistuttaa, tiesit sen. Sitä sinä et tiennyt, että iltaisin ennen sänkyyn menoa hiivin huoneeseesi katsomaan sinua. Tein niin joka ikinen ilta, muuten en olisi saanut unta. Onneksi tein niin, muuten olisin löytänyt sinut vasta aamulla kuolleena sängystäsi. 

Viimeisenä päivänäsi katsoin sinua, kiharat liehuen elit innolla elämääsi. Olit vailla elämän huolia. Kaikelta olisin tahtonut sinua suojella, voi kun äiti olisi siihen pystynyt. Meistä kumpikaan ei voinut aavistaa, että aamulla kaikki olisi toisin. Että sinun pieni sydämesi lakkaisi juuri sinä yönä lyömästä. Sinä luotit siihen, että äiti suojelee sinua. Koko elämäsi yritin suojella sinua kaikelta pahalta. Kuitenkin se viimeinen paha, jota emme aavistaneet vei sinut luotani. Olen niin pahoillani rakas, etten voinut suojella sinua siltä, etten voinut poistaa sitä tikittävää pommia sinusta, etten saanut sinua elvytettyä ennen vakavan aivovamman muodostumista. Nyt olet kuitenkin siellä, paremmalla puolella. Äidinrakkaus kantaa sinne saakka. Sinä olet minun, enkä koskaan unohda sinua. 

Olen kiitollinen, että avasit maailmasi minulle ja sain tuntea sinut elämäni parhaat 2 vuotta 8 kuukautta. Sinä opetit minulle valtavan paljon. Enemmän kuin minä kerkesin opettamaan sinulle. Toivon, että muistosi säilyy ikuisesti. Sinusta luopuminen oli vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Muistan aina päivän, jolloin menetin sinut. En ole koskaan itkenyt niin paljon elämässäni, kuin sinä päivänä, jolloin jouduin lopullisesti hyvästelemään sinut. 

Sinä olet minulle kaikkein tärkein. Ehkä tapaamme, taas joskus, siellä missä äidillä ei enää ole kipua ja kyyneleitä. Siihen saakka, muista että äiti rakastaa sinua. 

       ♡ Äiti

365 päivää helvetissä

Noan kuolemasta on kulunut 365 päivää, vuosi. Kokonainen vuosi. En ole nähnyt Noaa vuoteen, en tuntenut pienten käsien lämpöä, en ole kuullut kuinka paljon hän rakastaa. Vuosi kärsimystä, vuosi maanpäällisessä helvetissä. Voittajafiilis, hitto mä hengitän edelleen. 

Vuosi sitten mä olin aivan varma, että siihen tuskaan ja kipuun kuolee, olin varma etten tule selviämään. Toivoin jatkuvasti, että kuolen itsekin. En ole kuollut, mä hengitän. Vaikka sattuu edelleen päivittäin, kipu on pienempää. Nyt viimeisen viikon on sattunut niin kuin vuosi sitten, lamaannuttavaa kipua, surua ja ikävää. Selvisin vuosipäivää edeltävistä päivistä, selviän tästäkin päivästä. Surun vuodenkierto on ohi. Hitto mikä vuosi. Mä olen voittaja, olen selvinnyt vuoden tämän kivun ja surun kanssa, selvinnyt vuoden näkemättä omaa lastani. 

Mitään vuoden selviytymistarinaa musta ei tällä hetkellä ole kirjoittamaan. Eikä se tuntuisi oikealta, ehkä sen aika on vielä joskus. Palasin vuodentakaisiin merkintöihin ennen kuolemaa ja sen jälkeen. Osan niistä haluan juuri tänään jakaa teidän kanssa. Ne on kaikkein aidointa mitä mulla on antaa. 

"Noa on teho-osastolla, löysin yöllä elottomana omasta sängystä, ei mitään tietoa mistä johtuu. Oli eloton, elvytin 9 minuuttia ja ensihoito 15 minuuttia. Tultiin sairaalaan ja Noa meni teho-osastolle oli neljä kanyylia ja hengityskone. Nyt lähdetään Tampereelle lasten teho-osastolle. Noa pidetään unessa ja keho on jäädytetty 34 asteeseen." - 30.10 

"Noalla ainoo diagnoosi tällä hetkellä on sydänpysähdys. Seuraavat 36 tuntia pidetään lääkeunessa jäädytettynä. Kun on mennyt 36 tuntia ruvetaan lääkitystä vähentämään. Noa joko herää tai ei herää ollenkaan. Ei oo mitään ennustetta." - 30.10 

"Elvytys oli aika pitkä. Nyt vaan odotetaan herääkö mun pieni vielä vai ei. Mä en suostu hautaamaan mun kaks vuotiasta lasta. En vaan suostu. Tää on ihan helvettiä" - 30.10 

"Noa ei selviä. Huomenna selviää kaikki mutta mitään toivoa ei oo. Huomenna yhdeltä lasketaan lääkitystä ja uskovat ettei Noa herää enää siitä. Toivon yli kaiken että Noa selviää tästä, lääkärit hokee ettei kannata toivoa. Kun sitä toivoa ei oikeesti ole. Aivovamma on suuri. Jos ei herää puretaan kaikki laitteet, ilman niitä se on siinä. Mun lapsi tulee kuolemaan." - 30.10 

"Mä sain yöllä nukuttua 6 tuntia. Joka paikkaan sattuu aivan saatanasti. Käytiin yöllä kattomassa Noaa. Tällä hetkellä Noa saa tunnin välein epilepsiakohtauksen tai jonkun sellaisen, joka pahenee heti. Lääkettä annetaan lisää tunnin välein. Eniten pelottaa se, että kun Noaa aletaan herättelemään se lääke lopetetaan. Jos Noa kouristaa ilman sitä ne saattaa olla voimakkaita. Kestääkö Noa sen? Pelottaa. Eniten mä oon vaan saatanan vihanen. Ei tässä oo mitään järkeä." - 31.10

"Mä en jaksa enää uskoa ihmeeseen. Vettäkin sataa ulkona, sen on pakko olla huono merkki. Mä en pysty olla Noan luona varttia kauempaa, sattuu liikaa. Aivovaurio on ja se on todella laaja. Lääkäri sano että kaikki toivo on menetetty. Aamulla pidetään palaveri missä selviää miten jatketaan. Noasta tulee maailman kaunein enkeli." - 31.10

"Noan lääkkeet lopetettiin yhdeltä. Lääkeaineita ei oo enää veressä yhtään. Noa ei oo herännyt. Ei merkkiäkään heräämisestä. Mä toivon, että mun pieni pääsis äkkiä pois täältä. Puhuin papin kanssa ettei pitkitetä kärsimystä. Kaikki on ihan epätodellista." - 31.10

"Noa on viimeistä päivää täällä. Tultiin just teholta. Kaikkien kokeiden mukaan on todella vakava aivovaurio kaikkialla aivoissa. Noa ei tuntenut, kuullut tai aistinut mitään testeissä. Käyrä näyttää ettei oo mitään normaalia aivotoimintaa. Jatkuvasti paha kouristuskohtaus päällä. Aamulla viimeinen päätös hoidon lopettamisesta, koneet irti ja kaikki loppuu." - 31.10

"Noa on yöllä lopettanut hatarat hengitykset ja pupillit ei reagoi enää valolle. Noa on nyt aivokuollut. Koneet sammutetaan tunnin päästä. Vittu. Mun pieni rakas." - 1.11

"Mun pienestä tuli enkeli 1.11 klo 13.32. Mun sydän on palasina. Mieli särkyny. Miten vittu näin voi käydä. Mitä mä teen? Voiko mun elämä jatkua? Nyt mä tiiän mitä maanpäällinen helvetti tarkottaa, mä oon syvällä siellä. Nii syvällä ettei mua kukaa voi enää koskaan sieltä nostaa. Mä menetin itteni Noan mukana. Ilman Noaa ei ole mua. Sama kun kuolis iteki, mä oon jo kuollu. Fyysisesti täällä mutta henkisesti jossain tosi kaukana täältä. Henkisesti kuollu. Voi kun olis oikeesti kuollu, ei sattuis näin saatanan paljoa." - 1.11

Viimeisessä merkinnässä uidaan syvällä, mä luulin ettei sieltä helvetistä mua kukaan voi enää koskaan nostaa. Kuolemantoive oli suuri. Olin henkisesti ihan kuollut. Nyt mä kuitenkin hengitän, vuosi on mennyt aikaa. En halua kuolla, ja kyllä sieltä helvetistä mut nostettiin ylös. Huhhuh, mikä vuosi. 

Surunvuodenkierto on ohi, hengissä selvisin. 

♡ Cecilia

Surun vuodenkierto lähenee loppuaan

Noan kuolemasta on kohta kulunut vuosi. Hitto, kokonainen vuosi. Mitä vähemmän päiviä on jäljellä vuosipäivään, sitä suuremmaksi kipu kasvaa. 25 päivää sydämenpysähdykseen, 28 päivää vuosipäivään. Joka aamu sattuu enemmän, kuin illalla käydessä nukkumaan. Lokakuun pimeät ja kylmät yöt muistuttavat vuoden takaisesta painajaisesta, josta ei tunnu heräävän kunnolla koskaan. 

Nämä on asioita, joista en puhu kenellekään. Ihmiset lähelläni ovat ehkä huomanneet muutoksia käytöksessäni, en jaksa mitään ylimääräistä ja jään usein miettimään asioita itsekseni. Anteeksi, se johtuu vain siitä, että kipu kasvaa. 

Tuntuu, että suurin osa ihmisistä luulee, että olen jo unohtanut Noan ja toipunut menetyksestä.    Toipunut?    Ei tästä toivu koskaan. Ei kuollutta lastaan unohda koskaan. 

On vain yksi oikea tapa surra, toipua ja kuolla. Ihminen kuolee vanhuuteen, vainajalta jää leski, aikuiset lapset, omaisuus ja valmiiksi laadittu testamentti. Uskallan törkeänä väittää, että se on helpompi kuolema kuin tämä. Siitä on helpompi toipua, surra ja ymmärtää kuoleman tarkoitus. Kun kuolee alle 3-vuotias lapsi, jolla ei ole vielä mitään. Jää vain äiti, joka ei toivu ja kasa leluja. Väitän, että tästä on helvetin paljon vaikeampi toipua tai yrittää ymmärtää lapsen kuoleman tarkoitus. 

Pitäisi olla itselleen armollisempi ja joskus osata antaa itselleni anteeksi. Viihdyn syyllisyydessä. Vielä on hyvä kahlata itsesyytösten syvässä mustassa vedessä ja havahtua  välillä siihen, että happi loppuu. Saan surusta ja syytöksistä ravintoa, yritän tunkea itseni jokaiseen vertaistukiryhmään johon pääsen. Olen käynyt ainoan lapsen menettäneiden päivässä, kävyn meidän perheen lomalla ja vertaistukiviikonlopussa. Mikään ei silti auta, kukaan ei saa kiinni surustani. Kukaan ei ymmärrä. Vitut vertaistuesta. 

Tämä on minun suruni, minun lapseni ja minun itsesyytökseni. Välillä ajattelen niin omalaatuisia säälittäviä ajatuksia, että itseä naurattaa. Välillä tuntuu, ettei ihmisen kuuluisi edes uida näin syvällä. Välillä taas, saatan muutamaksi minuutiksi unohtaa lapseni kuoleman. Nauran aidosti ja olen iloinen. Silti en osannut odottaa mitä lokakuu tuo tullessaan. En uskonut vajoavani enää, kun olen päässyt pintaan. Välillä jalkojen alla on tuntunut tukeva maa, joka kestää. Nyt vuosipäivän lähestyessä, se maa on niin liukas ettei siinä pysy pystyssä. 

En anna itselleni anteeksi. Enkä unohda koskaan. En ansaitse anteeksiantoa, elän tässä kuoleman tuomassa mustassa murheessa oman elämäni viimeiseen hetkeen saakka. Vapaaehtoisesti, omasta tahdostani. Minä päätin synnyttää tähän maailmaan lapsen, jo sillä hetkellä kun hänen isänsä tärisevin käsin leikkasi napanuoran, oli hänen elämä valumassa kovaa kyytiä kohti kuolemaa. Minä synnytin elämän ja kuoleman. Vapaaehtoisesti. Ilman armoa, syyllinen, syyllinen ja syyllinen. 

Olen yrittänyt kerätä surustani voimaa, jotta tästä järjettömän suuresta surusta olisi joskus jotakin hyötyä. Välillä mietin, olenko enemmän kiitollinen vai katkera lapseni elämästä. Vastaus on loppujenlopuksi yksinkertainen. Olen kiitollinen lapseni elämästä. Katkera lapseni kuolemasta. Elämän ja kuoleman väli sattui vain olemaan hänen kohdallaan aivan helvetin lyhyt.  Vieläkin on vaikea ymmärtää kuoleman tarkoitusta. Vasta nyt olen alkanut  ymmärtämään sen lopullisuuden. Sen, että olen menettänyt Noan lopullisesti. 

Surun vuodenkierto on lähenee loppuaan.

Vuosi tuskaa, kipua ja kaipuuta. 

Vuosi täynnä sumua.

♡ Cecilia

Oliko kuollutta lastani koskaan edes olemassa?

Kuukausien kuluessa lapseni kuolemasta, olen huomannut yhä useammin miettiväni, oliko häntä koskaan edes olemassa? 

Alussa muistot, tunteet, tuoksut ja Noan ääni oli hyvin vahvana päässäni, ajan myötä tuntuu koko ajan enemmän siltä, että olen unohtanut kaiken lapseeni liittyvän. 

Muistoja tulee mieleeni tietyissä hetkissä, mutta tuntuu etten silti muista mitään Noasta. 

Ajattelen usein, onko häntä edes koskaan ollut olemassa, vai oliko hän vain mielikuvitusta? 

Kysymykseen vastaus on äärimmäisen helppo, hän oli olemassa. En vain ymmärrä, kuinka nopeasti muistot katoaa mielestä, satuttaa, että mieleni on pyyhkinyt tuoksut, äänet ja tunteet pois päästäni, ainakin osittain.   

Katsoessani Noan kuvia, joudun usein miettimään sitä, että tuntuu etten tuntenut häntä lainkaan, välillä tuntuu, että katselisin jonkun tuntemattoman pienen ihmisen kuvia. 

Olen muutaman kerran säikähtänyt oikein kunnolla omia ajatuksiani, siitä että tuntuu ettei lastani ole ollut edes olemassa. 

On ollut helpottavan kamalaa huomata, kuinka en enää ajattele häntä ja kuolemaa joka sekunti vuorokaudesta. Kuolema palaa mieleeni silti edelleen päivittäin, mutta se ei ole enää mielessäni päällimmäisenä. 

Koen edelleen joskus iltaisin, jopa fyysisesti tuntuvaa surua ja syyllisyyttä lapseni kuolemasta, välillä en pääse ajatuksesta eroon. Niinä hetkinä tuntuu, että pää on niin täynnä kuolemaa, ettei se enää kestä. Luulin päässeeni syyllisyyden tunteista jo eroon, mutta olen lähiaikoina muutama iltana saanut huomata, että se ajatus valtaa välillä edelleen pääni.

Koen syyllisyyttä, kaikesta mitä lupasin Noalle, mikään niistä ei toteutunut. Koen syyllisyyttä siitä, että lapseni on joutunut kokemaan sydämenpysähdyksen yksin omassa huoneessaan, vaikka tiedän ettei hän ole välttämättä edes herännyt unesta siihen, vaan hänen pieni sydän on lakannut lyömästä unen aikana, silti koen, että minun olisi pitänyt kokea se hetki hänen kanssaan, ja auttaa häntä heti, että hän olisi luonani edelleen. 

Syyllisyys on tunteena äärimmäisen vahva, järki sanoo ettei mitään olisi voinut tehdä toisin ja jokainen vanhempi lupaa lapselleen asioita, mutta tunteet sanoo että olisin voinut tehdä asiat eritavalla, ja ehkä sitä kautta saada pelastettua lapseni sydämenpysähdykseltä, kärsimykseltä, kivulta, aivokuolemalta ja kuolemalta. Haluaisin, että järki voittaisi tunteet, mutta tuntuu ettei syyllisyyden tunteille näy loppua. 

Koen myös tuskaa siitä, että äidin kuuluisi suojella lastaan kaikelta, mutta minä en suojellut omaani kuolemalta. En ehkä olisi saanut pelastettua hänen henkeään mitenkään, mutta koen epäonnistuneeni äitinä, sillä en tehnyt "tarpeeksi" pelastaakseni hänet kuolemalta. 

♡ Cecilia

290 päivää käsi kädessä kuoleman kanssa

Noan kuolemasta on kulunut pian jo yhdeksän kuukautta, siihen aikaan mahtuu järjetön määrä erilaisia tunteita. Ensin sitä velloi surussa, ja epätoivossa. Tuntui siltä, ettei elämä voi jatkua kun Noaa ei ole. Pikkuhiljaa pääni rupesi käsittelemään surua ja epätoivo hävisi. Nyt pystyn nauramaan, tuntemaan aitoa iloa. Hymyilemään, kun hymyilyttää. Koen, että olen jollainlailla jo selvinnyt lapseni kuolemasta, tuntuu, että jalkojeni alla alkaa olemaan maa, joka kannattelee. 

Vaikka oloni alkaa olla hyvä, ja tuntuu että elämä jatkuu koen silti romahduksia usein. Joskus kaikki palaa mieleeni, ja jään vellomaan suruuni. Muistelen Noaa päivittäin, katselen kuvia ja videoita, yritän palauttaa mieleeni kaikki ihanat muistot, ja hetket. Ei ole muuta, kuin muistoja. En käy haudalla enää päivittäin. Päässäni alkaa olla muutakin, kuin lapsi ja lapsen kuolema. 

Viimeisen blogitekstini jälkeen, on elämässäni tapahtunut järjettömiä muutoksia. 

Erosin Noan isän kanssa toukokuussa, ero oli yhteinen päätös, eikä siihen liittynyt sen suurempaa draamaa. Yhteinen aika loppui, ja kotimme muuttui kahden ystävän kommuuniksi. Istuimme samassa suruveneessä, mutta kumpikin souti eri suuntaan. Tuntui, ettei toisen kanssa pysty hengittämään samaa ilmaa. 

Muutin heti pois yhteisestä kodistamme, pieneen yksiööni lähelle vanhempiani ja siskoani. Sain paljon apua, uuden elämän aloittamiseen läheisiltäni. Kun pääsin uuteen kotiini, tuntui että pystyin taas hengittämään. Paino keuhkojen päältä hävisi, ja sain soutaa suruvenettäni juuri siihen suuntaan kun halusin. 

Kun elämässä menettää jotakin, voi tilalle saada jotakin parempaa. Vähän eron jälkeen, löysin rinnalleni uuden ihmeellisen ihmisen. Koen, että hän pitää minusta huolta, ja kuuntelee murheeni paremmin kuin kukaan muu pitkään aikaan. Hänen kanssaan pystyn hengittämään, ja saan soutaa mihin suuntaan haluan. Aluksi oli hankalaa, yrittää sanoittaa Noan kuolemaan liittyviä tunteita ihmiselle, joka niitä ei pysty ehkä koskaan käsittämään. Koen kuitenkin, että hänelle on helppo puhua kuolemaan liittyvistä tunteista. Välillä turhaudun, kun hän ei pääse pääni sisälle, eikä voi ymmärtää kokemaani tuskaa ja surua. Olen ollut itselleni ja hänelle armollinen, sillä ei hänen kuulukaan ymmärtää. Vain sen tuskan ja surun kokenut, voi ymmärtää miltä se tuntuu. Koen pitkästä aikaa, olevani aidosti onnellinen. 

Kävin Tayssin perinnöllisyyspoliklinikalla keskustelemassa Noan geenivirhe kokeista. Noalta ei löytynyt mitään sydän- tai epilepsia geenivirhettä. Se oli helpotus, ettei geenivirhettä löytynyt. Lääkäri kertoi kuitenkin Noan dna:ta olevan jäljellä, ja mahdollisuudesta ottaa siitä vielä aineenvaihdunta sairauksia aiheuttavat geenivirheet. 

Pohdin pitkään, haluanko testata enää mitään. Päädyin kuitenkin siihen, että haluan tietää oliko Noalla jokin aineenvaihdunta sairaus. Noan kuoleman selvittely, ei siis vieläkään ole täysin ohi. Nämä geenivirheseulonnat, tulevat olemaan viimeiset kokeet. Tuntuu haikealta, luopua toivosta selvittää miksi Noa sai infektiota, miksi joku niistä tunkeutui aivoihin, lopetti elintoiminnot, johti teho-hoitoon, aivokuolemaan ja lopuksi kuolemaan. Jos viimeisistä kokeista ei löydy mitään aineenvaihdunta sairautta aiheuttavaa geenivirhettä, jää kysymykset lopullisesti auki, enkä koskaan saa vastausta kysymykseen miksi. Jos kokeista löytyy geenivirhe, on edessä sen alkuperän selvitys. Geenivirhe voi olla joko minulta, Rikulta tai sitten Noa voi olla ensimmäinen suvussa, joka sitä kantaa. Toivon tietenkin, ettei mitään geenivirhettä löydy, mutta jos löytyy haluan ehdottomasti selvittää mistä Noa on sen saanut. 

Yritin hakea Tampereelta, kaikkia Noan terveystietoja, teholta ei ole mitään papereita meillä. Sain hakemukseeni kielteisen vastauksen, sillä olen "ulkopuolinen", eikä tietoja voida luovuttaa minulle. Aluksi hyväksyin vastauksen, enkä lähtenyt taistelemaan oikeuksieni puolesta. Luin jokin aika sitten Käpyn Facebook sivuilta, siitä ettei moni muukaan ollut saanut kuolleen lapsen terveystietoja, edes hoitovirhe tilanteissa. Asia palasi mieleeni, ja päätin että minun täytyy lähteä taistelemaan oikeuksistani. Perinnöllisyysklinikka käynnin jälkeen marssin potilasasiamiehelle, ja kerroin tilanteestani. Hän laittoi pyyntöni uudelleen menemään, hoitovirhe epäilynä. Koin hieman syyllisyyttä, sillä hoito Tampereen teholla oli hyvää, ja läheiset huomioon ottavaa. Potilasasiamies, kuitenkin sanoi että hoitovirhe epäily on ainoa mahdollinen tapa saada hoitotiedot. 

Nyt odotan kuukauden, että hakemukseni on käsitelty. Jos saan siihen edelleen kieltävän vastauksen, lähden viemään asiaa eduskuntaan. Sillä en auta itseäni, vaan muita saman tilanteen kohtaavia vanhempia. Vanhempia, joiden lapsi on elänyt tunteja, päiviä tai vuosia, eikä vanhemmillle anneta lapsensa tietoja, sillä he ovat "ulkopuolisia". 

Mielestäni vainajan tietojen luovutukseen liittyvät lainsäädännöt, ovat pahasti pielessä. Alaikäisen lapsen tiedot, kuuluu vanhemmille. Joillekin vanhemmille, ne olisi ainoa muisto lapsesta. Hoitovirhettä harvoin ymmärtää kuoleman hetkellä, sillä päässä pyörii melkoinen karuselli. Sitä on vain kiitollinen lapsen saamasta hoidosta, eikä välttämättä ymmärrä jos jotakin on tehty väärin. Haluan viedä asian eteenpäin, jos saan kielteisen vastauksen. Lakisäädöksiä täytyy muuttaa, ja vanhemmille täytyy antaa mahdollisuus katsoa lapsen tiedot. Toivon tietenkin, ettei kielteistä päätöstä tulisi, pidän kuitenkin järjen mukana, sillä todennäköisesti vastaus hakemukseeni on kielteinen. 

Kävin keskustelemassa Noan kuolemasta ammattihenkilön kanssa puolisen vuotta. Käynnit lopetettiin, ja olen voinut hyvin vaikka en enää joka viikko käy purkamassa kuolemaan liittyviä tunteita. Minua helpotti lopettaa puhumassa käyminen, kuolemasta on kuitenkin sen verran aikaa, että tunteet on hallittavissa. Romahdukset edelleen säikäyttää, ja saa mielen pitkäksikin ajaksi synkäksi. Joka kerta, sieltä kuilusta kuitenkin noustaan. Ennen suru oli niin syvä, ettei sieltä tahtonut päästä ilman apua ylös. Nyt suru on niin syvä, että sieltä pääsee ilman apua ylös, kun aikansa jaksaa odottaa. Tarvitsen edelleen paljon läheisiä ympärilleni, kannattelemaan kun en itse jaksa. Ennen he kannatteli minua kokonaan, nyt pitävät kädestä kiinni ja kannattelen itse itseäni. Elämä alkaa voittamaan, päivä kerrallaan. Tulevaisuus on silti mielessä yksi iso musta möykky, josta ei tule mitään kaunista. Yritän kuitenkin luoda uskoa tulevaisuuteni ja uskoa siihen, että selviän. 

"Suru muuttaa muotoaan ja aika korjaa"

Sanonta ei kuitenkaan päde vieläkään kohdallani. Suru lievenee, ja muuttuu kyllä siedettäväksi. Minua aika ei koskaan korjaa. Lapsen kuolemasta ei koskaan pääse yli, ja jos tuntuu että on päässyt, se on pelkkä haavekuva. 

♡ Cecilia