torstai 13. helmikuuta 2020

Lapsensa menettäneen tarina: Elämä nollapisteen jälkeen

On aika ennen ja jälkeen nollapisteen.
10.9.2013 Marikan elämä muuttui lopullisesti. 


Nyt hän haluaa kertoa perheensä tarinan:

Perheeseeni kuului aviomieheni Juha, tyttäremme Emilia, Enni, Eve sekä poikamme Eemeli. 10.9.2013 hain Even Ypäjän Hevosopistolta, esteharjoituskilpailuihin Merjan tallille, jossa olimme käyneet vuosia ratsastamassa. Eve oli aloittanut ratsastamisen 6-vuotiaana, välissä hän piti vuoden verran taukoa ja kokeili muuta. Eve oli taitava ratsastaja, hän oli aloittanut kuukausi ennen onnettomuutta opiskelut unelma-ammattiinsa hevostenhoitajaksi. Hän asui viikot opistolla ja vietti viikonloputkin pääasiassa siellä. 

Eve tuli autoon tuttuun tapaansa hymyillen, intoa täynnä kertoen mitä opistolla oli tehty. Silmät säkenöivät ja koko olemus oli onnellinen. Eve oli normaalia iloisempi, kuin kaikki murheet olisi hävinnyt. Jokin tytössä oli erilaista kuin ennen. 


Saavuimme tallille hieman myöhässä. Tyttäremme Enni oli oman esteratansa jo suorittanut, Juha oli kuvannut sen, jotta siskot näkisivät suorituksen kilpailuiden jälkeen. Eve ratsasti luottoponillaan Nipsulla, Eve oli ainoa johon Nipsu luotti täysin, heillä oli läheinen suhde heti alusta lähtien. Rata oli perus rata, jossa oli 70 - 80 cm korkeita esteitä. Jälkeenpäin olen paljon miettinyt, miksi talutin Nipsun ennen kilpailusuoritusta, normaalisti Eve itse hoiti talutuksen. Talutus vaivasi minua pitkään, kunnes ymmärsin, että niin sen kuuluikin mennä. Jälkeenpäin tallikaverit kertoivat, että Eve oli käynyt tallissa silittämässä hevoset ja halaamassa kaverit läpi. Oliko ikävää, vai aavistusta tulevasta, sitä ei kukaan voi tietää. 

Even suoritus meni hyvin, kunnes tuli vastaan estenumero kahdeksan, sen kohdalla tapahtui jotakin kummallista. Nipsu kompuroi, Eve teki kuperkeikan ja hevonen kaatui hänen päälle. Juoksin kentälle, minkä jaloistani pääsin, mutta jo sen 20 metrin matkan aikana, tiesin, että tyttäreni oli kuollut

Kuva otettu 15 sekuntia ennen onnettomuutta, estenumero 5. 

Välittömästi Eveä alkoi elvyttämään tallilla olleet sairaanhoitajat. Itse en pystynyt, enkä "osannut" elvyttää lastani, vaikka olen ensiapupäivystäjänä SPR:llä. Ensivasteyksikkö saapui paikalle kolmessa minuutissa, ensihoitajat kymmenessä. Päässäni kaikui "en jaksa elää, en selviä". Tunnin jatkuneen elvytyksen jälkeen, ensihoitaja sanoi "Marika, olen niin pahoillani, Eve ei selvinnyt." Huusin, auttakaa lastani, yrittäkää vielä kerran. Kukaan ei yrittänyt. Jätimme hyvästit Evelle siinä, mihin hänen elämänsä päättyi. Riisuin Even kengät, ja siirsin korun hänen kaulastaan omaani. Siskoni oli hakenut Eemelin ja äitini tallille. Mummu jätti jäähyväiset portilla, johon ruumisauto pysähtyi. Hän ei pystynyt hyväksymään, että autossa oli Eve. 

Kriisityöntekijä vei meidät kotiin, hän jätti meidät keskenään kotiimme. Tytöt oli ystäväni luona yötä. Jälkeenpäin Enni sanoi, ettei olisi voinut tulla yöksi kotiin kun kaikki siellä muistutti Evestä. 


Seuraavana päivänä kotiimme saapui kriisiryhmä, johon kuului pappi, psykiatrinen sairaanhoitaja sekä koulupsykologi. Muistan loppu elämäni, kun sairaanhoitaja kysyi perheeltämme "Joko helpottaa?" onnettomuudesta ei ollut kulunut edes vuorokautta. Emilia vastasi "Ei helpota koskaan!" sen jälkeen hän poistui ja ilmoitti, ettei enää osallistu keskusteluun. 

Marttilan ja Kosken seurakunnat järjestivät kynttiläkirkon kotikirkossamme, kaksi päivää onnettomuudesta. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, nuoria, ystäviä ja tuttuja. Kirkossa lauloivat Even koulukaverit ylä-aste ajoilta. 

Kun Eve oli haettu kotikyläämme ruumishuoneelle, kuuntelimme kappelissa hänen lempikappaleita. Jätimme jäähyväiset rakkaalle tytöllemme, elävät lapsemme siskolleen. Jokainen sai jättää halutessaan arkkuun muiston: kirjeitä, valokuvia, ripsiväri, rumpukapulat ja vaaleanpunaisia ruusuja. 


Hautajaiset oli 28.9, aurinkoisena syyspäivänä. Siellä lauloi vanhat koulukaverit, sekä Even isä itse tekemänsä kappaleen "Eveliinalle". 

"Vielä hetkeksi viereesi jään, ja vasten rintaani painaa saat pään. Kai jo hiljaisuus yön tulla saa, kun uusi aamu sua pian odottaa. Nyt kun tunnen mä sen viime hengityksen, silmäs suljen ja kuiskaan niin hiljaa: etkö jäädä vain vois, silloin helpompi ois, vastausta en koskaan vain saa." - Juha Lahti


Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat jättää hyvästit ponitytöllemme. Musiikki ja nuoret oli tärkeä osa tilaisuutta. Hautajaisissa näkyi asiat joista Eve piti, kimalle ja hevoset. Kimalletta oli kukkalaitteissa, saattoväen vaatteissa ja koristeluissa. Hevoset näkyi kenkinä arkulla, hautaan tiputettiin hevosenkenkiä. Kypärä, raippa, hanskat ja kannukset oli näkyvillä muistotilaisuudessa. Arkun viimeiselle matkalle kantoivat Juha, kummisedät, tädin miesystävä, Mauno jonka tallille Eve kuoli sekä valmentaja Mikko. Hautakummun täytti kukkameri. 


Sinä iltana kun Eve kuoli, toivoin, että olisin itsekin kuollut. Suunnittelin itsemurhaa, kuinka kävelisin rekan alle, jokin päässä kielsi tekemästä sitä. Minulla oli tarve puhua ja selvittää asioita. Puhuin lääkärin, esihoidon ja ensivasteen kanssa, vaikka tiesin ettei mitään oltaisi voitu tehdä. Even kuolinsyy oli laaja-alainen kallonpohjanmurtuma, murtumia oli paljon ympäri kehoa. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. 

Alussa kävin puhumassa psykologin kanssa ja sain itselleni vertaistukihenkilön. Äidin, joka oli myös kokenut menetyksen onnettomuudessa. Mietin silloin usein, että hän hengittää, on selväjärkinen, puhuu itkemättä lapsestaan ja on jatkanut elämäänsä. Tapasimme 15 kertaa. 

Päätimme erota Juhan kanssa, hän muutti pois kodistamme puolitoista vuotta menetyksestä. Emme puhuneet toisillemme. Hoidin lastemme itkut, pahat olot ja valvomiset, yksin. Juha lupasi hankkia apua. Puhuimme asiat läpi ja hän palasi kotiimme syksyllä 2015, olemme edelleen yhdessä. Elämäni on ollut nollapisteen jälkeen ylä- ja alamäkea. 


Kuukausi ennen onnettomuutta, kuvassa siskokset. Eve taaempana.

Välillä tipun syvälle kuiluun, mutta pääsen nousemaan ylös taas hieman vahvempana. Suru ja ikävä seuraa mukana hautaan saakka. 

Perheessämme puhutaan paljon Evestä, käyn haudalla vähintään joka toinen päivä. Perheemme ei enää koskaan palaa ennalleen, meistä puuttuu se yksi aina, rakkauteni, kaikkeni, aurinkoni. Perheemme on vahvempi kuin koskaan ennen, puhumme kaikesta. Tytöt ratsastavat edelleen, valehtelisin jos väittäisin etten pelkää

Eveä lainaten: Me ollaan supermiehii ja selvitään tästäkin. En selviä koskaan, mutta opettelen elämään uutta elämääni. Ikuinen ikävä seuraa mukanani, mutta muistot auttavat selviämään sekuntti, minuutti ja tunti kerrallaan. 

Eve kuoli saappaat jalassa tehden sitä mitä eniten rakasti. 
Rakkaan Nipsun kanssa, rakkaalla tallilla.
Rakkaiden luona.

Tarina ja kirjoitukselle pohja: Marika Lahti
Lopullinen kirjoitus: blogin kirjoittaja

♡ Cecilia

3 kommenttia:

  1. Kaunis kertomus rakkaudesta joka ei koskaan poistu. Kaikkea Hyvää ja paljon Voimia teidän perheelle.

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Kuin joku olisi kirjoittanut omia tuntojani, omia ajatuksiani, joita tunnen oman poikani kuoleman jälkeen. ♥️ Paljon voimia teidän perheelle!

    VastaaPoista
  3. Hyvä, että nykyään on apua tarjolla, kun tulee kriisi. Minun pikkusiskoni kuoli 10 vuotiaana aivoverenvuotoon. Siihen aikaan tuli vain soitto lääkäriltä äidilleni, että Kirsi on kuollut. Silloin olisi tarvittu ammattiapua, niin vanhemmat, kuin sisarukset. Usein käy niin, että vanhemmat ei surussaan huomaa sisarten surua

    VastaaPoista