sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Isälle

Kiitos isä, että olet olemassa. En ole koskaan joutunut miettimään mitä uskallan kotona kertoa, vaikka ensin olen aina kertonut äidille, ja yrittänyt ettei sinulle tarvitsisi kertoa. Kun olen kussut kaikki asiani ja kertonut sinulle, ei ole koskaan tarvinnut pelätä. Asioista ollaan puhuttu, sinä olet mököttänyt aikasi ja sitten olemme sopineet kaiken. Olet antanut minulle tärkeitä neuvoja elämäni varrelle, joista suurinta osaa en ole kuunnellut saati noudattanut. 



Et ole koskaan antanut minulle valmiita askeleita, etkä tehnyt asioita puolestani. Aina olet itse käskenyt ottamaan vastuun. Vaikka päätökseni ja vastuun ottamiseni ei aina ole onnistunut, silti tiedän että olet seissyt aina takanani. Lapsuudestani ei sinun asioistasi puuttunut mitään, vaikka kalliita merkkivaatteita ja leluja meille ei ostettukaan. Ei niillä ollut mitään merkitystä. Et ole koskaan verrannut minua kehenkään - olet yrittänyt aina hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen. 

Silloinkin kun teininä sain päähänpistoja värjätä hiukset siniseksi, vihreäksi tai epämääräiseksi värioksennukseksi, saatoin naurahtaa ulkonäölleni, mutta silti tiesin että hyväksyt minut sellaisena. 

Olet ainoa, joka tietää miten karjutaan kovaa ja ihan hemmetin korkealta, kun Suomi voittaa jääkiekossa. Siinä saa laittaa kädet korvilleen, jos ei halua menettää kuuloaan. Sinulla oli ihailtavaa rohkeutta opettaa epävarma nykivä kuski ajamaan autoa ja sinun ansiostasi en ole vieläkään kuollut autonrattiin. Vaikka kirosin auton ratissa ja olin valmis luovuttamaan, et antanut. Ajettiin loppuun saakka, vaikka loppuvaiheessa jo sinuakin otti päähän. 



Kiitos, että olit aina läsnä elämässäni mutta samalla elit unelmiasi. Sinulla oli aina aikaa auttaa matematiikan, englannin ja ruotsin kotitehtävissä. Vaikka pääsi usein hajosi, kun en osannut. Olet välillä verrattavissa kiveen, silti tiedän että aina sinä rakastat minua ehdoitta ja tiedän, että mitä tahansa elämässäni kohtaan olen aina tervetullut takaisin kotiin. 

Kiitos, että huusit ja ärähdit minulle, opetit oikean ja väärän. Annoit todella hyvät mahdollisuudet elämään. Olemme riidelleet useita tuhansia kertoja, aina olemme sopineet. Olet äitini kanssa joutunut usein pelkäämään, että joudutte kantamaan minut hautaan. Olet joutunut taistelemaan oikeuksistani ja lohduttamaan aiheettomien pelkojeni aikana. 

Kun olin kolmannella luokalla, käännyin takaisin kotiin kun pelkäsin yli kaiken mennä kouluun. Lähdit kanssani koululle ja huusit rehtorille, tilanne parani sillä saatoit minut kouluun ja pidit pitkän ja raivoisan puheen pelostani mennä kouluun kiusaamisen vuoksi. 



Kun kerroin sinulle sydän kurkussa 15-vuotiaana olevani raskaana, se oli sinulle kova paikka. Pelkäsit kamalasti minun ja tulevan lapsen puolesta. Mökötit pitkän ajan, en koskaan ole ollut puhumatta kanssasi niin pitkää aikaa. Rippijuhlissani seisottiin eri puolella salia, eikä puhuttu toisillemme. Kuvassa, joka meistä on otettu katsomme eri suuntiin. Se sattui, mutta onneksi shokin jälkeen tuit minua. Ensimmäiseen lapsenlapseesi rakastuit suunnattoman paljon, jo nähdessäsi hänet ensimmäistä kertaa. 

Kiitos, että rakastit poikaani kuin omaasi. Muodostit häneen uskomattoman yhteyden ja rakastit häntä. Hän rakasti sinua. Olit uskomaton supervaari ja paras ketä olisin Noan elämään koskaan voinut toivoa. 



Vaikka puhumme harvoin yhdessä surusta, tiedän että kohtasit painajaisesi menettäessäsi Noan. Olen kiitollinen kaikesta mitä sairaalassa teit, kiitollinen että kävit katsomassa Noaa vaikka sinuun sattui enemmän kun kehenkään. Hoit minulle että tästä selvitään yhdessä. Vaikka et usein puhu tunteistasi, muistan kun Noan syntymäpäivän aikaan minulla oli vaikea yö, soitin sinulle. Itkin puhelimessa pahaa oloani ja sitä kuinka sattuu. Lohdutit ja hoit että selviän kyllä. Olit valmis hakemaan minut luoksesi kuudelta aamulla, ettei tarvitse yksin itkeä. Noan kuoleman jälkeen raahasit minut päivittäin haudalle, hait minut ja muistit aina ostaa kynttilät valmiiksi. 



Kiitos ihan kaikesta mitä olet tehnyt eteeni. Kiitos, että pakotit minut selviämään menetyksestä, sinusta oli suurin apu koska pakotit jaksamaan, raahasit minua haudalle ja hoit että minä selviän. Tiedän, että tulet seisomaan rinnallani aina, tekemään kaiken minkä voit eteeni ja sinä olet minulle se kallio johon nojata, kun omat jalat ei enää kanna. 

♡ Cecilia

torstai 7. marraskuuta 2019

Vastaukset teidän kysymyksiin

Annoin instagramissa mahdollisuuden kysyä jotakin mitä on aina halunnut tietää: lapsen menettämisestä, musta, selviämisestä tai Noasta. Kysymyksiä tuli aika paljon, joten vastaukset kysymyksiin kirjoitan kahdessa erässä. 


Kuinka koet elämän jatkuneen menetyksen jälkeen?

Hyvin. Oikeastaan melkein kaikki mun elämässä on mennyt aivan uusiksi Noan kuoleman jälkeen, parisuhde, paikkakunta, työpaikka ja osa läheisistä. Se muistuttaa hyvin siitä, että elämä kyllä jatkuu. 

Oliko Noa terve?

Tätä kysyi yllättävän moni. Kyllä, Noa oli aivan terve lapsi lukuunottamatta allergioita, joista pahin oli maito. Noa kyllä sairasteli todella paljon lyhyeen elämään nähden. 

Haluatko lisää lapsia?

Kyllä haluan.

Kuinka suuren pelon menetys jätti jälkeensä?

Oikeastaan ei kovin suurta. Välillä säikäyttää pahasti jos jonkun läheisen lapsi on sairaana, ja saatan hetken ajatella kuolemaa. Noan kuolema oli kuitenkin niin rauhallinen, että minkäänlaista kuolemanpelkoa mulle ei ole jäänyt. Menettämisen pelko kyllä on suuri, mutta kun sen tärkeimmän on jo menettänyt niin ei sitä pahempaa menetystä voi koskaan tulla vastaan. 


Kuinka muistelet Noaa?

Käyn haudalla viikottain, katson Noan kuvia usein ja paljon mietin ihania yhteisiä hetkiä. 

Miltä tuntui pitää kuollutta lasta sylissä?

Tämä on todella karu kysymys. Tähän en voi vastata mitään muuta kuin, että ihan hirveän pahalta. Sen tietää, kun sen kokee, sitä ei voi sanoilla selittää. 


Koska Noa haudattiin ja millaiset hautajaiset hällä oli?

Noa haudattiin 17.11.2018. Olen kirjoittanut postauksen hautajaisista. 

Miltä ero tuntui menetyksen jälkeen?

Hyvältä. Meidän yhteisessä kodissa Noa oli vaiettu puheenaihe. Oli kuin Noaa ei koskaan olisi ollutkaan, joka oli mulle hirveän ahdistavaa. Eron jälkeen tuntui, että sain pitkästä aikaa hengittää. 

Voiko parisuhde kestää maailman kauheimman asian tapahtuessa?

Uskon että voi. Mä olen väärä ihminen keltä kysyä tätä. Mun parisuhde ei kestänyt menetystä. 


Noan hautakiven tarina?

Tiesin jo sairaalassa, että haluan Noalle sydämenmuotoisen kiven. En halunnut sitä tylsää "yleistä kivifonttia" vaan jonkun nykyaikaisemman. Halusin persoonallisen kiven, jollaista ei tule vastaan. Noan nimen päällä lukee "Pieni enkelimme" ja tekstin alla on betonirekka. Betonirekka oli todella tärkeä saada kiveen, sillä Noa usein sanoi "Olen syntynyt betonimieheksi". 

Mitä olet opiskellut/opiskelet/haluat opiskella?

Olen opiskellut vajaan vuoden verran lähihoitajaksi, kuitenkin terveydellisistä syistä lopetin opiskelut. Tällä hetkellä en opiskele mitään, tulevaisuudessa haluan kouluttautua. 

Oletteko Noan isän kanssa jakaneet yhdessä ajatuksia surusta?

Yhdessä olessa jonkin verran, mutta Noa oli kielletty aihe meillä kotona, joten ei hirveästi yhdessä koskaan keskusteltu surusta. Eron jälkeen alussa enemmän kuin koskaan, mutta nykyään ei olla missään tekemisissä. Molemmat jatkaa omaa surutaivaltaan. 


Mikä on sun ja Noan paras muisto?

Jokainen yhteinen hetki jonka muistan, on paras muisto. Mieleen eniten painunut on kun Noa muutama päivä ennen kuolemaansa sanoi menevänsä kuolleen mummansa luo tähtiin, yksin. Ja sanoi vielä "Äiti älä ole surullinen" se muisto on hirveästi lohduttanut tämän vuoden aikana, että ehkä Noa jotenkin aavisti lähtevänsä mumman luo. Kun on oikein tuskainen hetki ja sattuu muistelen, että Noa kielsi olemasta surullinen.

Oletko koskaan kokenut, että ulkopuolelta olisi syytelty sua Noan kuolemasta?

Olen kokenut. Oikeuslääketieteellistä kuolinsyy tutkintaa johti poliisi, raportin tultua kotiin oli mut kirjattu rikoksesta epäillyksi, joka ilmeisesti on yleinen käytäntö. Muutama nimeltä mainitsematon mulle todella läheinen ihminen on ajatellut, että olen tehnyt Noalle jotakin, joka on aiheuttanut hänen kuoleman. Sekin varmasti on täysin normaali ajattelutapa, kun lapsen sydän pysähtyy ihan yhtäkkiä omaan sänkyyn nukkuessa.

Teetkö töitä?

Teen. Olen henkilökohtainen avustaja.


Oliko Noa suunniteltu vai vahinko?

Noa oli ihan suunniteltu, toivottu ja yrittämällä yritetty lapsi. Mutta mun mielestä yksikään lapsi, joka on päätetty pitää ei ole vahinko. 

Ajattelitko koskaan, että Noa saattaa kuolla?

En. Eikä kenenkään vanhemman pitäisi ajatella, että oma lapsi saattaa kuolla. Ei sellaista edes osaa välttämättä ajatella, jos ei ole menettänyt tai seurannut jonkun menetystä.

Miten voit tällä hetkellä?

Hyvin, elämä on tällä hetkellä tasaista. Tuska on helpottanut vuosipäivän jälkeen. 

Puhutaanko Noasta paljon sun läheisten keskuudessa?

Puhutaan, mun äidin kanssa puhutaan jotakin Noasta melkein joka kerta kun nähdään. Mun perhe on ollut mulle valtava tuki ennen ja jälkeen Noan kuoleman, ja siitä olen todella kiitollinen jokaiselle heistä. Niin kuin siitäkin ettei Noa ole kielletty aihe, vaan Noasta uskaltaa kaikkien kanssa puhua juuri silloin kun siltä tuntuu. 

♡ Cecilia

tiistai 5. marraskuuta 2019

Tuskaiset pimeät yöt

Kello 01.30 pitäisi nukkua, mutta istun sohvalla tietokoneen äärellä kuolleen lapseni vaatteet sylissäni. Tänä yönä sattuu taas enemmän. Kipu viiltää jossain syvällä sisällä, lamaannuttaa, sotkee ajatukset ja yöunet. Kaipaus tuntuu syvällä. Kyyneleet tippuu sylissäni olevan haalarin päälle. Kyynel kerrallaan haalari kastuu, ensin se oli kuiva nyt se on jo kostea. Yritän puristaa sitä rintaani vasten, tuntea Noan lämmön ja sydämen sykkeen omaani vasten. Suljen silmät. Silmät kiinni voin kuvitella Noan. Haalarissa on tuoksu jäljellä, tuoksu joka saa joka kerta kyyneleet valumaan valtoimenaan poskiani pitkin. 

Noan lämpöä ja sykettä ei enää ole. On vain pieni ruumis hautausmaalla mullan alla. On vain kipu, kaipaus ja palasiksi hajonnut sydän. On vain minä ja kellon tikitys pimeässä asunnossa. Minä ja minun suuri suruni, suurin suruni. Joka paikkaan sattuu, sattuu niin hemmetin paljon. Tahtoisin nähdä, sulkea syliini enkä enää koskaan päästää irti. Naurahdan itselleni, istua nyt keskellä yötä haalarin kanssa itkemässä. Tätä lapsen menettäneen äidin elämä on, tuskaa joka iskee silloin kun sitä vähiten toivoo. Melkein poikkeuksetta aina keskellä yötä, silloin kun olisi aika nukkua. Suru ja tuska valvottaa, kipu ei anna tilaa unelle. 



En osannut suojella lastani pahimmalta. En osannut koskaan edes ajatella, että jonakin päivänä olisin saattanut oman lapseni hautaan. Pelkäsin usein, että menetän Noan, en silti osannut ajatella että niin voisi oikeasti käydä. Viimeinen iltamme on kirkkaana mielessäni, se sattuu vielä enemmän. 

Miten en voinut suojella pahalta? Pelastaa kuolemalta?

Noan viimeisenä iltana hän nukahti autoon. Nostin hänet nukkuvana turvaistuimesta ja yritin hiipiä sisälle ovesta mahdollisimman hiljaa. Laskin Noan omaan sänkyynsä ja riisuin toppatakin hänen päältään. Riisumisoperaatio tuntui mahdottomalta. Kun viimein sain vaatteet häneltä pois, vein ne eteiseen. Huokaisin helpotuksesta ja hetken luulin onnistuneeni. Kunnes takaani kuului varovaiset askeleet, pienet jalat vasten laminaattilattiaa. "Äiti" Noa kuiskasi hiljaa ja ojensi kädet minua kohti. Nostin hänet syliini, suukotin viileää poskea ja lupasin lukea iltasadun. Sängyssä hän painoi pään syliini ja luin pitkästyttävältä tuntuvaa lastenkirjaa mahdollisimman väsyttävällä äänellä (500 kertaa...ainakin). Kuulin tutun tuhinan sylistäni ja siirsin hänet oikeinpäin sänkyyn, pää tyynylle. Hän avasi silmät pieneksi hetkeksi, hymyili maailman kauneinta hymyään. Kertoi kolmella kielellä rakastavansa "Rakastan sinua, Love you, Älskar dig". Joka ilta hän kertoi kolmella kielellä rakkaudestaan. "Äiti rakastaaa sinua" totesin ja suukotin lämmennyttä poskea. Katsoin häntä ja poistuin valaistuun eteiseen.

Miksi lähdin? Miksi en tehnyt mitään? 


Jätin lapseni yksin nurkan takana vaanivan kuoleman armoille. Noa pelkäsi "tonttuja", joita meillä oli joka paikassa. Ikkunalla, vessassa, sängyn vierellä. Noa ei osannut pelätä kuolemaa, luuli menevänsä yöunille kuin joka ilta. Olin käynyt pääni sisällä taistelua siitä, ettei Noa ollut kuukauteen nukkunut vieressäni joka yö. Nyt ajatus sattuu erilailla, taistelu on erilaista. 

Ainoa mihin luulin pystyväni varmasti, oli Noan suojeleminen pahalta. Siinä tehtävässä todella epäonnistuin. Pahasti. En ymmärtänyt, että lapselle suurin vaara on kuolema. Äidille suurin vaara on lapsen menettäminen. Nyt ymmärrän sen, kun on oman lapsen kantanut hautaan, ei ole enää mitään vaaraa, pelkoa tai mitään pelättävää. Voisiko kipu jo hellittää, edes ihan hetkeksi vain, ensiyöksi vain... Voi, kun kyynelpato kuivuisi. 

♡ Cecilia

lauantai 2. marraskuuta 2019

Kirje tähtien taakse

Rakas Noa,

Sinä muutit minut minusta meiksi, yhdestä persoonasta monikoksi. Teit minusta kokonaisen. Ilman sinua, ei olisi tänä päivänä minua. Syntymäsi oli ihme, ainakin minulle. Siitä hetkestä lähtien kun ilmoitit tulostasi olen rakastanut sinua eniten maailmassa. Kun synnyit se rakkaus sai ihan uuden merkityksen, opetit minut rakastamaan. Ennen sinua en tiennyt miltä tuntuu rakastaa niin, että sydän pakahtuu. Miltä tuntuu ehdoton rakkaus, rakkaus joka ei vaadi ihmeitä. Kerroin sinulle päivittäin kuinka paljon sinua rakastan. Opit myös itse kertomaan sen, ja muistit joka päivä useita kertoja kertoa rakkaudestasi minuun. 


Usein mietin, että kaikki saisivat ottaa mallia sinusta, hyväntuulisuutesi ja iloinen luonteesi saivat kurjemmankin päivän keskellä suun kääntymään hymyyn ja sydämen halkeamaan rakkaudesta. Pienet kätesi kaulan ympärillä ja suunnaton empatia kykysi häkellytti kerta toisensa jälkeen. Kuinka sinä olit niin pieni, mutta niin valtavan empaattinen, rakastava ja aurinkoinen aina. Mummu kuvaa sinua aina auringoksi, kaikki läheisesi saivat kokea sen kuinka sinut nähdessä oli aina pakko hymyillä. Jos itketti tulit aina luokse, halasit ja totesit "Älä itke". Kerran itkin sinun nähden ja sanoit minulle "Äiti ei hätää, älä itke". Muutit itkunkin nauruksi. 

Miten osasitkin lukea ihmisiä niin valtavan hyvin? Miten osasit muuttaa päivän aina paremmaksi? Välillä tuntuu, että sinä lohdutit meitä harmaina päivinä samalla tavalla kun minä sinua yön pimeinä tunteina, kun sinuun sattui, kun et saanut unta tai kun heräsit pahaan uneen. 

Sinä todellakin olit aurinko, päivieni paiste. Sinusta ei ole montaa valokuvaa, jossa et hymyilisi valoittavaa hymyäsi. Jopa korvatulehduskierteen aikaan otetuissa lehtikuvissa jaksoit hymyillä. Jopa 40 asteen kuumessa kasvoillasi näki hymyn. Jopa aivokäyriä ottaessa muutama kuukausi ennen kuolemaasi hymyilit leveästi. Kun olit useamman kuukauden kuumeessa päivästä toiseen, huoli helpottui kun hymyilit. 


Toit niin valtavasti iloa ja rakkautta päiviini, etkä vain minun päiviini vaan kaikkien niiden päiviin, joiden kanssa olit päivän aikana tekemisissä. Kaupassa hymyilit ihmisille, kerroit hauskoja juttujasi. Halailit tuntemattomia vanhuksia kassajonossa. Olit reilu kaveri ja huolehdit aina ystäviesi puolesta. Päiväkodissa 1-vuotiaana pidit muiden lasten puolia. Osasit jo silloin kaikkien päiväkotikavereiden nimet, heidän jotka eivät osanneet sanoa vielä edes omaa nimeään. 

Olit äärimmäisen kiltti, jopa liian kiltti siihen nähden, että olit pieni lapsi. Olin onnellinen kun aloit saamaan omaa tahtoa, joka viimeisen vuotesi aikana alkoi näkymään ja kuulumaan. Ruokalautasen saadessasi vastaus oli "En välitä", silti usein söit kaiken loppuun, vaikka et välittänyt. Kaupasta sinulle piti ostaa aina oliiveja ja kirsikkatomaatteja. Oliivit oli sinulle oliviineja, söit niitä helposti purkillisen muutamassa päivässä. Pidit myös valtavasti katkaravuista jotka oli sinulle kakkarapuja. Suklaamunan syötyäsi totesit ylpeänä itsestäsi "Söin jo tän munakkaan", pidit myös oikeasta munakkaasta, jota mummu sinulle aina teki pyytäessäsi. 

Tiesin, että tulet pärjäämään elämässäsi, harmi ettet saanut siihen mahdollisuutta. Otit asiat vastaan innokkaasti ja uteliaasti. Olit samaan aikaan ujo ja varautunut. Olit ja olet edelleen täydellinen. Onnellinen olen siitäkin, että kiipesit syliini monta kertaa päivässä, leikkiessäsi hait katsettani ja kosketustani. Jatkuvasti tankkasit läheisyyttä. Onneksi tankkasit. Rakastit antaa suukkoja, joiden jälkeen nauraen kysyit "Oliko märkä?". Aina ulkona kävellessä tartuit käteeni. Lauleskelit hiljaa "Käsikädessä kuljemme talolle" ja jos et jaksanut laulaa, sanoit minulle "Laula äiti käsikädessä laulu". Hetket kun nukahdit syliini olivat kultaakin kalliimpia. En olisi aina edes raaskinut viedä sinut nukkumaan, usein olisin vain voinut istua sinä sylissäni. 


Usein nukkuessasi tuijottelin kasvojasi ja suukottelin kiharoitasi. Kun peittelin sinut iltaisin, muistutin sinua aina siitä kuinka äiti rakastaa. Sinua ei olisi kyllä tarvinnut muistuttaa, tiesit sen. Sitä sinä et tiennyt, että iltaisin ennen sänkyyn menoa hiivin huoneeseesi katsomaan sinua. Tein niin joka ikinen ilta, muuten en olisi saanut unta. Onneksi tein niin, muuten olisin löytänyt sinut vasta aamulla kuolleena sängystäsi. 

Viimeisenä päivänäsi katsoin sinua, kiharat liehuen elit innolla elämääsi. Olit vailla elämän huolia. Kaikelta olisin tahtonut sinua suojella, voi kun äiti olisi siihen pystynyt. Meistä kumpikaan ei voinut aavistaa, että aamulla kaikki olisi toisin. Että sinun pieni sydämesi lakkaisi juuri sinä yönä lyömästä. Sinä luotit siihen, että äiti suojelee sinua. Koko elämäsi yritin suojella sinua kaikelta pahalta. Kuitenkin se viimeinen paha, jota emme aavistaneet vei sinut luotani. Olen niin pahoillani rakas, etten voinut suojella sinua siltä, etten voinut poistaa sitä tikittävää pommia sinusta, etten saanut sinua elvytettyä ennen vakavan aivovamman muodostumista. Nyt olet kuitenkin siellä, paremmalla puolella. Äidinrakkaus kantaa sinne saakka. Sinä olet minun, enkä koskaan unohda sinua. 


Olen kiitollinen, että avasit maailmasi minulle ja sain tuntea sinut elämäni parhaat 2 vuotta 8 kuukautta. Sinä opetit minulle valtavan paljon. Enemmän kuin minä kerkesin opettamaan sinulle. Toivon, että muistosi säilyy ikuisesti. Sinusta luopuminen oli vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Muistan aina päivän, jolloin menetin sinut. En ole koskaan itkenyt niin paljon elämässäni, kuin sinä päivänä, jolloin jouduin lopullisesti hyvästelemään sinut. 

Sinä olet minulle kaikkein tärkein. Ehkä tapaamme, taas joskus, siellä missä äidillä ei enää ole kipua ja kyyneleitä. Siihen saakka, muista että äiti rakastaa sinua. 

       ♡ Äiti

perjantai 1. marraskuuta 2019

365 päivää helvetissä

Noan kuolemasta on kulunut 365 päivää, vuosi. Kokonainen vuosi. En ole nähnyt Noaa vuoteen, en tuntenut pienten käsien lämpöä, en ole kuullut kuinka paljon hän rakastaa. Vuosi kärsimystä, vuosi maanpäällisessä helvetissä. Voittajafiilis, hitto mä hengitän edelleen. 



Vuosi sitten mä olin aivan varma, että siihen tuskaan ja kipuun kuolee, olin varma etten tule selviämään. Toivoin jatkuvasti, että kuolen itsekin. En ole kuollut, mä hengitän. Vaikka sattuu edelleen päivittäin, kipu on pienempää. Nyt viimeisen viikon on sattunut niin kuin vuosi sitten, lamaannuttavaa kipua, surua ja ikävää. Selvisin vuosipäivää edeltävistä päivistä, selviän tästäkin päivästä. Surun vuodenkierto on ohi. Hitto mikä vuosi. Mä olen voittaja, olen selvinnyt vuoden tämän kivun ja surun kanssa, selvinnyt vuoden näkemättä omaa lastani. 

Mitään vuoden selviytymistarinaa musta ei tällä hetkellä ole kirjoittamaan. Eikä se tuntuisi oikealta, ehkä sen aika on vielä joskus. Palasin vuodentakaisiin merkintöihin ennen kuolemaa ja sen jälkeen. Osan niistä haluan juuri tänään jakaa teidän kanssa. Ne on kaikkein aidointa mitä mulla on antaa. 



"Noa on teho-osastolla, löysin yöllä elottomana omasta sängystä, ei mitään tietoa mistä johtuu. Oli eloton, elvytin 9 minuuttia ja ensihoito 15 minuuttia. Tultiin sairaalaan ja Noa meni teho-osastolle oli neljä kanyylia ja hengityskone. Nyt lähdetään Tampereelle lasten teho-osastolle. Noa pidetään unessa ja keho on jäädytetty 34 asteeseen." - 30.10 

"Noalla ainoo diagnoosi tällä hetkellä on sydänpysähdys. Seuraavat 36 tuntia pidetään lääkeunessa jäädytettynä. Kun on mennyt 36 tuntia ruvetaan lääkitystä vähentämään. Noa joko herää tai ei herää ollenkaan. Ei oo mitään ennustetta." - 30.10 

"Elvytys oli aika pitkä. Nyt vaan odotetaan herääkö mun pieni vielä vai ei. Mä en suostu hautaamaan mun kaks vuotiasta lasta. En vaan suostu. Tää on ihan helvettiä" - 30.10 



"Noa ei selviä. Huomenna selviää kaikki mutta mitään toivoa ei oo. Huomenna yhdeltä lasketaan lääkitystä ja uskovat ettei Noa herää enää siitä. Toivon yli kaiken että Noa selviää tästä, lääkärit hokee ettei kannata toivoa. Kun sitä toivoa ei oikeesti ole. Aivovamma on suuri. Jos ei herää puretaan kaikki laitteet, ilman niitä se on siinä. Mun lapsi tulee kuolemaan." - 30.10 


"Mä sain yöllä nukuttua 6 tuntia. Joka paikkaan sattuu aivan saatanasti. Käytiin yöllä kattomassa Noaa. Tällä hetkellä Noa saa tunnin välein epilepsiakohtauksen tai jonkun sellaisen, joka pahenee heti. Lääkettä annetaan lisää tunnin välein. Eniten pelottaa se, että kun Noaa aletaan herättelemään se lääke lopetetaan. Jos Noa kouristaa ilman sitä ne saattaa olla voimakkaita. Kestääkö Noa sen? Pelottaa. Eniten mä oon vaan saatanan vihanen. Ei tässä oo mitään järkeä." - 31.10

"Mä en jaksa enää uskoa ihmeeseen. Vettäkin sataa ulkona, sen on pakko olla huono merkki. Mä en pysty olla Noan luona varttia kauempaa, sattuu liikaa. Aivovaurio on ja se on todella laaja. Lääkäri sano että kaikki toivo on menetetty. Aamulla pidetään palaveri missä selviää miten jatketaan. Noasta tulee maailman kaunein enkeli." - 31.10



"Noan lääkkeet lopetettiin yhdeltä. Lääkeaineita ei oo enää veressä yhtään. Noa ei oo herännyt. Ei merkkiäkään heräämisestä. Mä toivon, että mun pieni pääsis äkkiä pois täältä. Puhuin papin kanssa ettei pitkitetä kärsimystä. Kaikki on ihan epätodellista." - 31.10

"Noa on viimeistä päivää täällä. Tultiin just teholta. Kaikkien kokeiden mukaan on todella vakava aivovaurio kaikkialla aivoissa. Noa ei tuntenut, kuullut tai aistinut mitään testeissä. Käyrä näyttää ettei oo mitään normaalia aivotoimintaa. Jatkuvasti paha kouristuskohtaus päällä. Aamulla viimeinen päätös hoidon lopettamisesta, koneet irti ja kaikki loppuu." - 31.10

"Noa on yöllä lopettanut hatarat hengitykset ja pupillit ei reagoi enää valolle. Noa on nyt aivokuollut. Koneet sammutetaan tunnin päästä. Vittu. Mun pieni rakas." - 1.11

"Mun pienestä tuli enkeli 1.11 klo 13.32. Mun sydän on palasina. Mieli särkyny. Miten vittu näin voi käydä. Mitä mä teen? Voiko mun elämä jatkua? Nyt mä tiiän mitä maanpäällinen helvetti tarkottaa, mä oon syvällä siellä. Nii syvällä ettei mua kukaa voi enää koskaan sieltä nostaa. Mä menetin itteni Noan mukana. Ilman Noaa ei ole mua. Sama kun kuolis iteki, mä oon jo kuollu. Fyysisesti täällä mutta henkisesti jossain tosi kaukana täältä. Henkisesti kuollu. Voi kun olis oikeesti kuollu, ei sattuis näin saatanan paljoa." - 1.11



Viimeisessä merkinnässä uidaan syvällä, mä luulin ettei sieltä helvetistä mua kukaan voi enää koskaan nostaa. Kuolemantoive oli suuri. Olin henkisesti ihan kuollut. Nyt mä kuitenkin hengitän, vuosi on mennyt aikaa. En halua kuolla, ja kyllä sieltä helvetistä mut nostettiin ylös. Huhhuh, mikä vuosi. 

Surunvuodenkierto on ohi, hengissä selvisin. 

♡ Cecilia