Lapsensa menettäneen tarina: Elämä nollapisteen jälkeen

On aika ennen ja jälkeen nollapisteen.

10.9.2013 Marikan elämä muuttui lopullisesti. 

Nyt hän haluaa kertoa perheensä tarinan:

Perheeseeni kuului aviomieheni Juha, tyttäremme Emilia, Enni, Eve sekä poikamme Eemeli. 10.9.2013 hain Even Ypäjän Hevosopistolta, esteharjoituskilpailuihin Merjan tallille, jossa olimme käyneet vuosia ratsastamassa. Eve oli aloittanut ratsastamisen 6-vuotiaana, välissä hän piti vuoden verran taukoa ja kokeili muuta. Eve oli taitava ratsastaja, hän oli aloittanut kuukausi ennen onnettomuutta opiskelut unelma-ammattiinsa hevostenhoitajaksi. Hän asui viikot opistolla ja vietti viikonloputkin pääasiassa siellä. 

Eve tuli autoon tuttuun tapaansa hymyillen, intoa täynnä kertoen mitä opistolla oli tehty. Silmät säkenöivät ja koko olemus oli onnellinen. Eve oli normaalia iloisempi, kuin kaikki murheet olisi hävinnyt. Jokin tytössä oli erilaista kuin ennen. 

Saavuimme tallille hieman myöhässä. Tyttäremme Enni oli oman esteratansa jo suorittanut, Juha oli kuvannut sen, jotta siskot näkisivät suorituksen kilpailuiden jälkeen. Eve ratsasti luottoponillaan Nipsulla, Eve oli ainoa johon Nipsu luotti täysin, heillä oli läheinen suhde heti alusta lähtien. Rata oli perus rata, jossa oli 70 - 80 cm korkeita esteitä. Jälkeenpäin olen paljon miettinyt, miksi talutin Nipsun ennen kilpailusuoritusta, normaalisti Eve itse hoiti talutuksen. Talutus vaivasi minua pitkään, kunnes ymmärsin, että niin sen kuuluikin mennä. Jälkeenpäin tallikaverit kertoivat, että Eve oli käynyt tallissa silittämässä hevoset ja halaamassa kaverit läpi. Oliko ikävää, vai aavistusta tulevasta, sitä ei kukaan voi tietää. 

Even suoritus meni hyvin, kunnes tuli vastaan estenumero kahdeksan, sen kohdalla tapahtui jotakin kummallista. Nipsu kompuroi, Eve teki kuperkeikan ja hevonen kaatui hänen päälle. Juoksin kentälle, minkä jaloistani pääsin, mutta jo sen 20 metrin matkan aikana, tiesin, että tyttäreni oli kuollut. 

Kuva otettu 15 sekuntia ennen onnettomuutta, estenumero 5. 

Välittömästi Eveä alkoi elvyttämään tallilla olleet sairaanhoitajat. Itse en pystynyt, enkä "osannut" elvyttää lastani, vaikka olen ensiapupäivystäjänä SPR:llä. Ensivasteyksikkö saapui paikalle kolmessa minuutissa, ensihoitajat kymmenessä. Päässäni kaikui "en jaksa elää, en selviä". Tunnin jatkuneen elvytyksen jälkeen, ensihoitaja sanoi "Marika, olen niin pahoillani, Eve ei selvinnyt." Huusin, auttakaa lastani, yrittäkää vielä kerran. Kukaan ei yrittänyt. Jätimme hyvästit Evelle siinä, mihin hänen elämänsä päättyi. Riisuin Even kengät, ja siirsin korun hänen kaulastaan omaani. Siskoni oli hakenut Eemelin ja äitini tallille. Mummu jätti jäähyväiset portilla, johon ruumisauto pysähtyi. Hän ei pystynyt hyväksymään, että autossa oli Eve. 

Kriisityöntekijä vei meidät kotiin, hän jätti meidät keskenään kotiimme. Tytöt oli ystäväni luona yötä. Jälkeenpäin Enni sanoi, ettei olisi voinut tulla yöksi kotiin kun kaikki siellä muistutti Evestä. 

Seuraavana päivänä kotiimme saapui kriisiryhmä, johon kuului pappi, psykiatrinen sairaanhoitaja sekä koulupsykologi. Muistan loppu elämäni, kun sairaanhoitaja kysyi perheeltämme "Joko helpottaa?" onnettomuudesta ei ollut kulunut edes vuorokautta. Emilia vastasi "Ei helpota koskaan!" sen jälkeen hän poistui ja ilmoitti, ettei enää osallistu keskusteluun. 

Marttilan ja Kosken seurakunnat järjestivät kynttiläkirkon kotikirkossamme, kaksi päivää onnettomuudesta. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, nuoria, ystäviä ja tuttuja. Kirkossa lauloivat Even koulukaverit ylä-aste ajoilta. 

Kun Eve oli haettu kotikyläämme ruumishuoneelle, kuuntelimme kappelissa hänen lempikappaleita. Jätimme jäähyväiset rakkaalle tytöllemme, elävät lapsemme siskolleen. Jokainen sai jättää halutessaan arkkuun muiston: kirjeitä, valokuvia, ripsiväri, rumpukapulat ja vaaleanpunaisia ruusuja. 

Hautajaiset oli 28.9, aurinkoisena syyspäivänä. Siellä lauloi vanhat koulukaverit, sekä Even isä itse tekemänsä kappaleen "Eveliinalle". 

"Vielä hetkeksi viereesi jään, ja vasten rintaani painaa saat pään. Kai jo hiljaisuus yön tulla saa, kun uusi aamu sua pian odottaa. Nyt kun tunnen mä sen viime hengityksen, silmäs suljen ja kuiskaan niin hiljaa: etkö jäädä vain vois, silloin helpompi ois, vastausta en koskaan vain saa." - Juha Lahti

Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat jättää hyvästit ponitytöllemme. Musiikki ja nuoret oli tärkeä osa tilaisuutta. Hautajaisissa näkyi asiat joista Eve piti, kimalle ja hevoset. Kimalletta oli kukkalaitteissa, saattoväen vaatteissa ja koristeluissa. Hevoset näkyi kenkinä arkulla, hautaan tiputettiin hevosenkenkiä. Kypärä, raippa, hanskat ja kannukset oli näkyvillä muistotilaisuudessa. Arkun viimeiselle matkalle kantoivat Juha, kummisedät, tädin miesystävä, Mauno jonka tallille Eve kuoli sekä valmentaja Mikko. Hautakummun täytti kukkameri. 

Sinä iltana kun Eve kuoli, toivoin, että olisin itsekin kuollut. Suunnittelin itsemurhaa, kuinka kävelisin rekan alle, jokin päässä kielsi tekemästä sitä. Minulla oli tarve puhua ja selvittää asioita. Puhuin lääkärin, esihoidon ja ensivasteen kanssa, vaikka tiesin ettei mitään oltaisi voitu tehdä. Even kuolinsyy oli laaja-alainen kallonpohjanmurtuma, murtumia oli paljon ympäri kehoa. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. 

Alussa kävin puhumassa psykologin kanssa ja sain itselleni vertaistukihenkilön. Äidin, joka oli myös kokenut menetyksen onnettomuudessa. Mietin silloin usein, että hän hengittää, on selväjärkinen, puhuu itkemättä lapsestaan ja on jatkanut elämäänsä. Tapasimme 15 kertaa. 

Päätimme erota Juhan kanssa, hän muutti pois kodistamme puolitoista vuotta menetyksestä. Emme puhuneet toisillemme. Hoidin lastemme itkut, pahat olot ja valvomiset, yksin. Juha lupasi hankkia apua. Puhuimme asiat läpi ja hän palasi kotiimme syksyllä 2015, olemme edelleen yhdessä. Elämäni on ollut nollapisteen jälkeen ylä- ja alamäkea. 

Kuukausi ennen onnettomuutta, kuvassa siskokset. Eve taaempana.

Välillä tipun syvälle kuiluun, mutta pääsen nousemaan ylös taas hieman vahvempana. Suru ja ikävä seuraa mukana hautaan saakka. 

Perheessämme puhutaan paljon Evestä, käyn haudalla vähintään joka toinen päivä. Perheemme ei enää koskaan palaa ennalleen, meistä puuttuu se yksi aina, rakkauteni, kaikkeni, aurinkoni. Perheemme on vahvempi kuin koskaan ennen, puhumme kaikesta. Tytöt ratsastavat edelleen, valehtelisin jos väittäisin etten pelkää. 

Eveä lainaten: Me ollaan supermiehii ja selvitään tästäkin. En selviä koskaan, mutta opettelen elämään uutta elämääni. Ikuinen ikävä seuraa mukanani, mutta muistot auttavat selviämään sekuntti, minuutti ja tunti kerrallaan. 

Eve kuoli saappaat jalassa tehden sitä mitä eniten rakasti. 

Rakkaan Nipsun kanssa, rakkaalla tallilla.

Rakkaiden luona.

Tarina ja kirjoitukselle pohja: Marika Lahti

Lopullinen kirjoitus: blogin kirjoittaja

♡ Cecilia

Vastaukset teidän kysymyksiin

Annoin instagramissa mahdollisuuden kysyä jotakin mitä on aina halunnut tietää: lapsen menettämisestä, musta, selviämisestä tai Noasta. Kysymyksiä tuli aika paljon, joten vastaukset kysymyksiin kirjoitan kahdessa erässä. 

Kuinka koet elämän jatkuneen menetyksen jälkeen?

Hyvin. Oikeastaan melkein kaikki mun elämässä on mennyt aivan uusiksi Noan kuoleman jälkeen, parisuhde, paikkakunta, työpaikka ja osa läheisistä. Se muistuttaa hyvin siitä, että elämä kyllä jatkuu. 

Oliko Noa terve?

Tätä kysyi yllättävän moni. Kyllä, Noa oli aivan terve lapsi lukuunottamatta allergioita, joista pahin oli maito. Noa kyllä sairasteli todella paljon lyhyeen elämään nähden. 

Haluatko lisää lapsia?

Kyllä haluan.

Kuinka suuren pelon menetys jätti jälkeensä?

Oikeastaan ei kovin suurta. Välillä säikäyttää pahasti jos jonkun läheisen lapsi on sairaana, ja saatan hetken ajatella kuolemaa. Noan kuolema oli kuitenkin niin rauhallinen, että minkäänlaista kuolemanpelkoa mulle ei ole jäänyt. Menettämisen pelko kyllä on suuri, mutta kun sen tärkeimmän on jo menettänyt niin ei sitä pahempaa menetystä voi koskaan tulla vastaan. 

Kuinka muistelet Noaa?

Käyn haudalla viikottain, katson Noan kuvia usein ja paljon mietin ihania yhteisiä hetkiä. 

Miltä tuntui pitää kuollutta lasta sylissä?

Tämä on todella karu kysymys. Tähän en voi vastata mitään muuta kuin, että ihan hirveän pahalta. Sen tietää, kun sen kokee, sitä ei voi sanoilla selittää. 

Koska Noa haudattiin ja millaiset hautajaiset hällä oli?

Noa haudattiin 17.11.2018. Olen kirjoittanut postauksen hautajaisista. 

Miltä ero tuntui menetyksen jälkeen?

Hyvältä. Meidän yhteisessä kodissa Noa oli vaiettu puheenaihe. Oli kuin Noaa ei koskaan olisi ollutkaan, joka oli mulle hirveän ahdistavaa. Eron jälkeen tuntui, että sain pitkästä aikaa hengittää. 

Voiko parisuhde kestää maailman kauheimman asian tapahtuessa?

Uskon että voi. Mä olen väärä ihminen keltä kysyä tätä. Mun parisuhde ei kestänyt menetystä. 

Noan hautakiven tarina?

Tiesin jo sairaalassa, että haluan Noalle sydämenmuotoisen kiven. En halunnut sitä tylsää "yleistä kivifonttia" vaan jonkun nykyaikaisemman. Halusin persoonallisen kiven, jollaista ei tule vastaan. Noan nimen päällä lukee "Pieni enkelimme" ja tekstin alla on betonirekka. Betonirekka oli todella tärkeä saada kiveen, sillä Noa usein sanoi "Olen syntynyt betonimieheksi". 

Mitä olet opiskellut/opiskelet/haluat opiskella?

Olen opiskellut vajaan vuoden verran lähihoitajaksi, kuitenkin terveydellisistä syistä lopetin opiskelut. Tällä hetkellä en opiskele mitään, tulevaisuudessa haluan kouluttautua. 

Oletteko Noan isän kanssa jakaneet yhdessä ajatuksia surusta?

Yhdessä olessa jonkin verran, mutta Noa oli kielletty aihe meillä kotona, joten ei hirveästi yhdessä koskaan keskusteltu surusta. Eron jälkeen alussa enemmän kuin koskaan, mutta nykyään ei olla missään tekemisissä. Molemmat jatkaa omaa surutaivaltaan. 

Mikä on sun ja Noan paras muisto?

Jokainen yhteinen hetki jonka muistan, on paras muisto. Mieleen eniten painunut on kun Noa muutama päivä ennen kuolemaansa sanoi menevänsä kuolleen mummansa luo tähtiin, yksin. Ja sanoi vielä "Äiti älä ole surullinen" se muisto on hirveästi lohduttanut tämän vuoden aikana, että ehkä Noa jotenkin aavisti lähtevänsä mumman luo. Kun on oikein tuskainen hetki ja sattuu muistelen, että Noa kielsi olemasta surullinen.

Oletko koskaan kokenut, että ulkopuolelta olisi syytelty sua Noan kuolemasta?

Olen kokenut. Oikeuslääketieteellistä kuolinsyy tutkintaa johti poliisi, raportin tultua kotiin oli mut kirjattu rikoksesta epäillyksi, joka ilmeisesti on yleinen käytäntö. Muutama nimeltä mainitsematon mulle todella läheinen ihminen on ajatellut, että olen tehnyt Noalle jotakin, joka on aiheuttanut hänen kuoleman. Sekin varmasti on täysin normaali ajattelutapa, kun lapsen sydän pysähtyy ihan yhtäkkiä omaan sänkyyn nukkuessa.

Teetkö töitä?

Teen. Olen henkilökohtainen avustaja.

Oliko Noa suunniteltu vai vahinko?

Noa oli ihan suunniteltu, toivottu ja yrittämällä yritetty lapsi. Mutta mun mielestä yksikään lapsi, joka on päätetty pitää ei ole vahinko. 

Ajattelitko koskaan, että Noa saattaa kuolla?

En. Eikä kenenkään vanhemman pitäisi ajatella, että oma lapsi saattaa kuolla. Ei sellaista edes osaa välttämättä ajatella, jos ei ole menettänyt tai seurannut jonkun menetystä.

Miten voit tällä hetkellä?

Hyvin, elämä on tällä hetkellä tasaista. Tuska on helpottanut vuosipäivän jälkeen. 

Puhutaanko Noasta paljon sun läheisten keskuudessa?

Puhutaan, mun äidin kanssa puhutaan jotakin Noasta melkein joka kerta kun nähdään. Mun perhe on ollut mulle valtava tuki ennen ja jälkeen Noan kuoleman, ja siitä olen todella kiitollinen jokaiselle heistä. Niin kuin siitäkin ettei Noa ole kielletty aihe, vaan Noasta uskaltaa kaikkien kanssa puhua juuri silloin kun siltä tuntuu. 

♡ Cecilia

Tuskaiset pimeät yöt

Kello 01.30 pitäisi nukkua, mutta istun sohvalla tietokoneen äärellä kuolleen lapseni vaatteet sylissäni. Tänä yönä sattuu taas enemmän. Kipu viiltää jossain syvällä sisällä, lamaannuttaa, sotkee ajatukset ja yöunet. Kaipaus tuntuu syvällä. Kyyneleet tippuu sylissäni olevan haalarin päälle. Kyynel kerrallaan haalari kastuu, ensin se oli kuiva nyt se on jo kostea. Yritän puristaa sitä rintaani vasten, tuntea Noan lämmön ja sydämen sykkeen omaani vasten. Suljen silmät. Silmät kiinni voin kuvitella Noan. Haalarissa on tuoksu jäljellä, tuoksu joka saa joka kerta kyyneleet valumaan valtoimenaan poskiani pitkin. 

Noan lämpöä ja sykettä ei enää ole. On vain pieni ruumis hautausmaalla mullan alla. On vain kipu, kaipaus ja palasiksi hajonnut sydän. On vain minä ja kellon tikitys pimeässä asunnossa. Minä ja minun suuri suruni, suurin suruni. Joka paikkaan sattuu, sattuu niin hemmetin paljon. Tahtoisin nähdä, sulkea syliini enkä enää koskaan päästää irti. Naurahdan itselleni, istua nyt keskellä yötä haalarin kanssa itkemässä. Tätä lapsen menettäneen äidin elämä on, tuskaa joka iskee silloin kun sitä vähiten toivoo. Melkein poikkeuksetta aina keskellä yötä, silloin kun olisi aika nukkua. Suru ja tuska valvottaa, kipu ei anna tilaa unelle. 

En osannut suojella lastani pahimmalta. En osannut koskaan edes ajatella, että jonakin päivänä olisin saattanut oman lapseni hautaan. Pelkäsin usein, että menetän Noan, en silti osannut ajatella että niin voisi oikeasti käydä. Viimeinen iltamme on kirkkaana mielessäni, se sattuu vielä enemmän. 

Miten en voinut suojella pahalta? Pelastaa kuolemalta?

Noan viimeisenä iltana hän nukahti autoon. Nostin hänet nukkuvana turvaistuimesta ja yritin hiipiä sisälle ovesta mahdollisimman hiljaa. Laskin Noan omaan sänkyynsä ja riisuin toppatakin hänen päältään. Riisumisoperaatio tuntui mahdottomalta. Kun viimein sain vaatteet häneltä pois, vein ne eteiseen. Huokaisin helpotuksesta ja hetken luulin onnistuneeni. Kunnes takaani kuului varovaiset askeleet, pienet jalat vasten laminaattilattiaa. "Äiti" Noa kuiskasi hiljaa ja ojensi kädet minua kohti. Nostin hänet syliini, suukotin viileää poskea ja lupasin lukea iltasadun. Sängyssä hän painoi pään syliini ja luin pitkästyttävältä tuntuvaa lastenkirjaa mahdollisimman väsyttävällä äänellä (500 kertaa...ainakin). Kuulin tutun tuhinan sylistäni ja siirsin hänet oikeinpäin sänkyyn, pää tyynylle. Hän avasi silmät pieneksi hetkeksi, hymyili maailman kauneinta hymyään. Kertoi kolmella kielellä rakastavansa "Rakastan sinua, Love you, Älskar dig". Joka ilta hän kertoi kolmella kielellä rakkaudestaan. "Äiti rakastaaa sinua" totesin ja suukotin lämmennyttä poskea. Katsoin häntä ja poistuin valaistuun eteiseen.

Miksi lähdin? Miksi en tehnyt mitään? 

Jätin lapseni yksin nurkan takana vaanivan kuoleman armoille. Noa pelkäsi "tonttuja", joita meillä oli joka paikassa. Ikkunalla, vessassa, sängyn vierellä. Noa ei osannut pelätä kuolemaa, luuli menevänsä yöunille kuin joka ilta. Olin käynyt pääni sisällä taistelua siitä, ettei Noa ollut kuukauteen nukkunut vieressäni joka yö. Nyt ajatus sattuu erilailla, taistelu on erilaista. 

Ainoa mihin luulin pystyväni varmasti, oli Noan suojeleminen pahalta. Siinä tehtävässä todella epäonnistuin. Pahasti. En ymmärtänyt, että lapselle suurin vaara on kuolema. Äidille suurin vaara on lapsen menettäminen. Nyt ymmärrän sen, kun on oman lapsen kantanut hautaan, ei ole enää mitään vaaraa, pelkoa tai mitään pelättävää. Voisiko kipu jo hellittää, edes ihan hetkeksi vain, ensiyöksi vain... Voi, kun kyynelpato kuivuisi. 

♡ Cecilia

Kirje tähtien taakse

Rakas Noa,

Sinä muutit minut minusta meiksi, yhdestä persoonasta monikoksi. Teit minusta kokonaisen. Ilman sinua, ei olisi tänä päivänä minua. Syntymäsi oli ihme, ainakin minulle. Siitä hetkestä lähtien kun ilmoitit tulostasi olen rakastanut sinua eniten maailmassa. Kun synnyit se rakkaus sai ihan uuden merkityksen, opetit minut rakastamaan. Ennen sinua en tiennyt miltä tuntuu rakastaa niin, että sydän pakahtuu. Miltä tuntuu ehdoton rakkaus, rakkaus joka ei vaadi ihmeitä. Kerroin sinulle päivittäin kuinka paljon sinua rakastan. Opit myös itse kertomaan sen, ja muistit joka päivä useita kertoja kertoa rakkaudestasi minuun. 

Usein mietin, että kaikki saisivat ottaa mallia sinusta, hyväntuulisuutesi ja iloinen luonteesi saivat kurjemmankin päivän keskellä suun kääntymään hymyyn ja sydämen halkeamaan rakkaudesta. Pienet kätesi kaulan ympärillä ja suunnaton empatia kykysi häkellytti kerta toisensa jälkeen. Kuinka sinä olit niin pieni, mutta niin valtavan empaattinen, rakastava ja aurinkoinen aina. Mummu kuvaa sinua aina auringoksi, kaikki läheisesi saivat kokea sen kuinka sinut nähdessä oli aina pakko hymyillä. Jos itketti tulit aina luokse, halasit ja totesit "Älä itke". Kerran itkin sinun nähden ja sanoit minulle "Äiti ei hätää, älä itke". Muutit itkunkin nauruksi. 

Miten osasitkin lukea ihmisiä niin valtavan hyvin? Miten osasit muuttaa päivän aina paremmaksi? Välillä tuntuu, että sinä lohdutit meitä harmaina päivinä samalla tavalla kun minä sinua yön pimeinä tunteina, kun sinuun sattui, kun et saanut unta tai kun heräsit pahaan uneen. 

Sinä todellakin olit aurinko, päivieni paiste. Sinusta ei ole montaa valokuvaa, jossa et hymyilisi valoittavaa hymyäsi. Jopa korvatulehduskierteen aikaan otetuissa lehtikuvissa jaksoit hymyillä. Jopa 40 asteen kuumessa kasvoillasi näki hymyn. Jopa aivokäyriä ottaessa muutama kuukausi ennen kuolemaasi hymyilit leveästi. Kun olit useamman kuukauden kuumeessa päivästä toiseen, huoli helpottui kun hymyilit. 

Toit niin valtavasti iloa ja rakkautta päiviini, etkä vain minun päiviini vaan kaikkien niiden päiviin, joiden kanssa olit päivän aikana tekemisissä. Kaupassa hymyilit ihmisille, kerroit hauskoja juttujasi. Halailit tuntemattomia vanhuksia kassajonossa. Olit reilu kaveri ja huolehdit aina ystäviesi puolesta. Päiväkodissa 1-vuotiaana pidit muiden lasten puolia. Osasit jo silloin kaikkien päiväkotikavereiden nimet, heidän jotka eivät osanneet sanoa vielä edes omaa nimeään. 

Olit äärimmäisen kiltti, jopa liian kiltti siihen nähden, että olit pieni lapsi. Olin onnellinen kun aloit saamaan omaa tahtoa, joka viimeisen vuotesi aikana alkoi näkymään ja kuulumaan. Ruokalautasen saadessasi vastaus oli "En välitä", silti usein söit kaiken loppuun, vaikka et välittänyt. Kaupasta sinulle piti ostaa aina oliiveja ja kirsikkatomaatteja. Oliivit oli sinulle oliviineja, söit niitä helposti purkillisen muutamassa päivässä. Pidit myös valtavasti katkaravuista jotka oli sinulle kakkarapuja. Suklaamunan syötyäsi totesit ylpeänä itsestäsi "Söin jo tän munakkaan", pidit myös oikeasta munakkaasta, jota mummu sinulle aina teki pyytäessäsi. 

Tiesin, että tulet pärjäämään elämässäsi, harmi ettet saanut siihen mahdollisuutta. Otit asiat vastaan innokkaasti ja uteliaasti. Olit samaan aikaan ujo ja varautunut. Olit ja olet edelleen täydellinen. Onnellinen olen siitäkin, että kiipesit syliini monta kertaa päivässä, leikkiessäsi hait katsettani ja kosketustani. Jatkuvasti tankkasit läheisyyttä. Onneksi tankkasit. Rakastit antaa suukkoja, joiden jälkeen nauraen kysyit "Oliko märkä?". Aina ulkona kävellessä tartuit käteeni. Lauleskelit hiljaa "Käsikädessä kuljemme talolle" ja jos et jaksanut laulaa, sanoit minulle "Laula äiti käsikädessä laulu". Hetket kun nukahdit syliini olivat kultaakin kalliimpia. En olisi aina edes raaskinut viedä sinut nukkumaan, usein olisin vain voinut istua sinä sylissäni. 

Usein nukkuessasi tuijottelin kasvojasi ja suukottelin kiharoitasi. Kun peittelin sinut iltaisin, muistutin sinua aina siitä kuinka äiti rakastaa. Sinua ei olisi kyllä tarvinnut muistuttaa, tiesit sen. Sitä sinä et tiennyt, että iltaisin ennen sänkyyn menoa hiivin huoneeseesi katsomaan sinua. Tein niin joka ikinen ilta, muuten en olisi saanut unta. Onneksi tein niin, muuten olisin löytänyt sinut vasta aamulla kuolleena sängystäsi. 

Viimeisenä päivänäsi katsoin sinua, kiharat liehuen elit innolla elämääsi. Olit vailla elämän huolia. Kaikelta olisin tahtonut sinua suojella, voi kun äiti olisi siihen pystynyt. Meistä kumpikaan ei voinut aavistaa, että aamulla kaikki olisi toisin. Että sinun pieni sydämesi lakkaisi juuri sinä yönä lyömästä. Sinä luotit siihen, että äiti suojelee sinua. Koko elämäsi yritin suojella sinua kaikelta pahalta. Kuitenkin se viimeinen paha, jota emme aavistaneet vei sinut luotani. Olen niin pahoillani rakas, etten voinut suojella sinua siltä, etten voinut poistaa sitä tikittävää pommia sinusta, etten saanut sinua elvytettyä ennen vakavan aivovamman muodostumista. Nyt olet kuitenkin siellä, paremmalla puolella. Äidinrakkaus kantaa sinne saakka. Sinä olet minun, enkä koskaan unohda sinua. 

Olen kiitollinen, että avasit maailmasi minulle ja sain tuntea sinut elämäni parhaat 2 vuotta 8 kuukautta. Sinä opetit minulle valtavan paljon. Enemmän kuin minä kerkesin opettamaan sinulle. Toivon, että muistosi säilyy ikuisesti. Sinusta luopuminen oli vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Muistan aina päivän, jolloin menetin sinut. En ole koskaan itkenyt niin paljon elämässäni, kuin sinä päivänä, jolloin jouduin lopullisesti hyvästelemään sinut. 

Sinä olet minulle kaikkein tärkein. Ehkä tapaamme, taas joskus, siellä missä äidillä ei enää ole kipua ja kyyneleitä. Siihen saakka, muista että äiti rakastaa sinua. 

       ♡ Äiti

Surun vuodenkierto lähenee loppuaan

Noan kuolemasta on kohta kulunut vuosi. Hitto, kokonainen vuosi. Mitä vähemmän päiviä on jäljellä vuosipäivään, sitä suuremmaksi kipu kasvaa. 25 päivää sydämenpysähdykseen, 28 päivää vuosipäivään. Joka aamu sattuu enemmän, kuin illalla käydessä nukkumaan. Lokakuun pimeät ja kylmät yöt muistuttavat vuoden takaisesta painajaisesta, josta ei tunnu heräävän kunnolla koskaan. 

Nämä on asioita, joista en puhu kenellekään. Ihmiset lähelläni ovat ehkä huomanneet muutoksia käytöksessäni, en jaksa mitään ylimääräistä ja jään usein miettimään asioita itsekseni. Anteeksi, se johtuu vain siitä, että kipu kasvaa. 

Tuntuu, että suurin osa ihmisistä luulee, että olen jo unohtanut Noan ja toipunut menetyksestä.    Toipunut?    Ei tästä toivu koskaan. Ei kuollutta lastaan unohda koskaan. 

On vain yksi oikea tapa surra, toipua ja kuolla. Ihminen kuolee vanhuuteen, vainajalta jää leski, aikuiset lapset, omaisuus ja valmiiksi laadittu testamentti. Uskallan törkeänä väittää, että se on helpompi kuolema kuin tämä. Siitä on helpompi toipua, surra ja ymmärtää kuoleman tarkoitus. Kun kuolee alle 3-vuotias lapsi, jolla ei ole vielä mitään. Jää vain äiti, joka ei toivu ja kasa leluja. Väitän, että tästä on helvetin paljon vaikeampi toipua tai yrittää ymmärtää lapsen kuoleman tarkoitus. 

Pitäisi olla itselleen armollisempi ja joskus osata antaa itselleni anteeksi. Viihdyn syyllisyydessä. Vielä on hyvä kahlata itsesyytösten syvässä mustassa vedessä ja havahtua  välillä siihen, että happi loppuu. Saan surusta ja syytöksistä ravintoa, yritän tunkea itseni jokaiseen vertaistukiryhmään johon pääsen. Olen käynyt ainoan lapsen menettäneiden päivässä, kävyn meidän perheen lomalla ja vertaistukiviikonlopussa. Mikään ei silti auta, kukaan ei saa kiinni surustani. Kukaan ei ymmärrä. Vitut vertaistuesta. 

Tämä on minun suruni, minun lapseni ja minun itsesyytökseni. Välillä ajattelen niin omalaatuisia säälittäviä ajatuksia, että itseä naurattaa. Välillä tuntuu, ettei ihmisen kuuluisi edes uida näin syvällä. Välillä taas, saatan muutamaksi minuutiksi unohtaa lapseni kuoleman. Nauran aidosti ja olen iloinen. Silti en osannut odottaa mitä lokakuu tuo tullessaan. En uskonut vajoavani enää, kun olen päässyt pintaan. Välillä jalkojen alla on tuntunut tukeva maa, joka kestää. Nyt vuosipäivän lähestyessä, se maa on niin liukas ettei siinä pysy pystyssä. 

En anna itselleni anteeksi. Enkä unohda koskaan. En ansaitse anteeksiantoa, elän tässä kuoleman tuomassa mustassa murheessa oman elämäni viimeiseen hetkeen saakka. Vapaaehtoisesti, omasta tahdostani. Minä päätin synnyttää tähän maailmaan lapsen, jo sillä hetkellä kun hänen isänsä tärisevin käsin leikkasi napanuoran, oli hänen elämä valumassa kovaa kyytiä kohti kuolemaa. Minä synnytin elämän ja kuoleman. Vapaaehtoisesti. Ilman armoa, syyllinen, syyllinen ja syyllinen. 

Olen yrittänyt kerätä surustani voimaa, jotta tästä järjettömän suuresta surusta olisi joskus jotakin hyötyä. Välillä mietin, olenko enemmän kiitollinen vai katkera lapseni elämästä. Vastaus on loppujenlopuksi yksinkertainen. Olen kiitollinen lapseni elämästä. Katkera lapseni kuolemasta. Elämän ja kuoleman väli sattui vain olemaan hänen kohdallaan aivan helvetin lyhyt.  Vieläkin on vaikea ymmärtää kuoleman tarkoitusta. Vasta nyt olen alkanut  ymmärtämään sen lopullisuuden. Sen, että olen menettänyt Noan lopullisesti. 

Surun vuodenkierto on lähenee loppuaan.

Vuosi tuskaa, kipua ja kaipuuta. 

Vuosi täynnä sumua.

♡ Cecilia

Oliko kuollutta lastani koskaan edes olemassa?

Kuukausien kuluessa lapseni kuolemasta, olen huomannut yhä useammin miettiväni, oliko häntä koskaan edes olemassa? 

Alussa muistot, tunteet, tuoksut ja Noan ääni oli hyvin vahvana päässäni, ajan myötä tuntuu koko ajan enemmän siltä, että olen unohtanut kaiken lapseeni liittyvän. 

Muistoja tulee mieleeni tietyissä hetkissä, mutta tuntuu etten silti muista mitään Noasta. 

Ajattelen usein, onko häntä edes koskaan ollut olemassa, vai oliko hän vain mielikuvitusta? 

Kysymykseen vastaus on äärimmäisen helppo, hän oli olemassa. En vain ymmärrä, kuinka nopeasti muistot katoaa mielestä, satuttaa, että mieleni on pyyhkinyt tuoksut, äänet ja tunteet pois päästäni, ainakin osittain.   

Katsoessani Noan kuvia, joudun usein miettimään sitä, että tuntuu etten tuntenut häntä lainkaan, välillä tuntuu, että katselisin jonkun tuntemattoman pienen ihmisen kuvia. 

Olen muutaman kerran säikähtänyt oikein kunnolla omia ajatuksiani, siitä että tuntuu ettei lastani ole ollut edes olemassa. 

On ollut helpottavan kamalaa huomata, kuinka en enää ajattele häntä ja kuolemaa joka sekunti vuorokaudesta. Kuolema palaa mieleeni silti edelleen päivittäin, mutta se ei ole enää mielessäni päällimmäisenä. 

Koen edelleen joskus iltaisin, jopa fyysisesti tuntuvaa surua ja syyllisyyttä lapseni kuolemasta, välillä en pääse ajatuksesta eroon. Niinä hetkinä tuntuu, että pää on niin täynnä kuolemaa, ettei se enää kestä. Luulin päässeeni syyllisyyden tunteista jo eroon, mutta olen lähiaikoina muutama iltana saanut huomata, että se ajatus valtaa välillä edelleen pääni.

Koen syyllisyyttä, kaikesta mitä lupasin Noalle, mikään niistä ei toteutunut. Koen syyllisyyttä siitä, että lapseni on joutunut kokemaan sydämenpysähdyksen yksin omassa huoneessaan, vaikka tiedän ettei hän ole välttämättä edes herännyt unesta siihen, vaan hänen pieni sydän on lakannut lyömästä unen aikana, silti koen, että minun olisi pitänyt kokea se hetki hänen kanssaan, ja auttaa häntä heti, että hän olisi luonani edelleen. 

Syyllisyys on tunteena äärimmäisen vahva, järki sanoo ettei mitään olisi voinut tehdä toisin ja jokainen vanhempi lupaa lapselleen asioita, mutta tunteet sanoo että olisin voinut tehdä asiat eritavalla, ja ehkä sitä kautta saada pelastettua lapseni sydämenpysähdykseltä, kärsimykseltä, kivulta, aivokuolemalta ja kuolemalta. Haluaisin, että järki voittaisi tunteet, mutta tuntuu ettei syyllisyyden tunteille näy loppua. 

Koen myös tuskaa siitä, että äidin kuuluisi suojella lastaan kaikelta, mutta minä en suojellut omaani kuolemalta. En ehkä olisi saanut pelastettua hänen henkeään mitenkään, mutta koen epäonnistuneeni äitinä, sillä en tehnyt "tarpeeksi" pelastaakseni hänet kuolemalta. 

♡ Cecilia

Anteeksi etten pystynyt pitämään lastani hengissä

Lapsen menettämisen jälkeen on paljon ajatuksia, joista osa on todella vahvoja ja osa helpommin kestettäviä. Nyt kun aikaa on hieman kulunut Noan kuolemasta, suurin ajatus on anteeksi pyyntö, tuntuu että olen sen velkaa kaikille.

Äidin tärkein tehtävä on huolehtia lapsesta, ja pitää hänet hengissä. Siinä mä epäonnistuin äitinä todella pahasti. 

Mä olen niin pahoillani etten pystynyt pitämään lastani hengissä. 

Tuntuu, että olen epäonnistunut äitinä, olishan mun pitänyt tajuta ettei kaikki ole kunnossa, mun olis pitänyt tajuta että Noan tilanne on vakava, mun olis pitänyt viedä se hoitoon.

Noassa ei vain ollut mitään normaalista poikkeavaa, ilta oli normaali ja kaikki rullasi arkisesti eteenpäin. Iltasatu ja nukkumaan meno tilanteet oli täysin normaaleja, mikään ei saanut mun hälytyskelloja soimaan. Laitoin pienen poikani nukkumaan, niin kuin joka ilta. 

Miksei mun hälytyskellot soinut? Miksi valvoin niin myöhään? Miksen mä tajunnut? 

Kun olin menossa nukkumaan kello oli yli yksi yöllä, Noan nukkumaan menosta oli kulunut kolmisen tuntia. Eikä ole tietoa, koska sydän on pysähtynyt ja kauanko Noa on kerennyt olla elottomana ennen kuin olen mennyt häntä katsomaan. 

Päässäni pyörii vahvana etenkin öisin ajatus, mitä jos olisin mennyt aikaisemmin? Olisiko Noa pelastunut, saatu elävänä kotiin sairaalasta ja olisiko hän täällä nytkin? 

Kaikki oli vain niin arkista ja normaalia, etten voinut aavistaa millainen tilanne siitä illasta koituisi. Nyt mulla on mukana ikuinen suru ja syyllisyys. Syyllisyys siitä, mitä olisin äitinä voinut tehdä toisin pelastaakseni pienen ihmishengen. 

Heti kun katsoin Noan huoneen ovelta nukkuvaa Noaa, huomasin ettei hän ole normaali. Asento oli epänormaalin näköinen ja Noa oli muutenkin omituisen näköinen. Kävelin hänen sängyn luokse ja tajusin ettei kuulu normaalia tuhinaa. Huomasin heti, ettei hän hengitä. Muistan elävästi kuinka soitin hätäkeskukseen ja sain ohjeeksi avata ulko-oven. Olisiko sen voinut tehdä nopeammin? 

Muistan hätäkeskuksessa olleen naisen äänen, hänen käskyt. Nosta lapsi lattialle, äkkiä! Nostin Noan lastenhuoneen lattialle, hän oli viileä ja täysin veltto. Laskin hänet maahan, ja tiesin että hän ei tästä selviä. Äidinvaisto sanoi minulle, ettei tässä ole toivoa. Aloitin elvytyksen, hätäkeskuksen työntekijä laski kanssani yhteen ääneen. Oli vaikea laskea ääneen, itku sotki ajatukset ja muistan kuinka painelin ja painelin, puhalsin ja puhalsin. Sanoin monta kertaa sille naiselle "ei tästä ole hyötyä" hän käski jatkaa ja laskea ääneen. Hän kysyi useaan otteeseen joko lapsi hengittää. No ei hengittänyt. 

Muistan kuinka Noan suloiset kasvot oli meikistä mustat. Kaikki sen päivän ripsivärini oli tahriutunut Noan kasvoille. 

Palomiehet tulivat jatkamaan elvytystä. Istuin vain siinä vieressä ja itkin. Mä tiesin ettei tämä pääty hyvin. Ensihoidon tullessa, mut käskettiin pois siitä läheltä. Muistan kuinka he jatkoi elvytystä ja kirosivat useita kertoja. Toivo oli loppumassa. Muistan kuinka he huusivat ja melkein hurrasivat pulssin löytyessä. En nähnyt miitä tapahtui, mutta kuulin kaiken. Muistan kuinka Noa nostettiin sängylle, ja lääkäri sanoi kovaan ääneen, että nyt on kiire. Näin vain pienet kiharat kun hänet vietiin pois. Pois omasta kodista ja pois äidin luota. Pakkasin tavaroita, tietämättä tuleeko joku hakemaan mut mukaan vai ei. Tavarat oli naurettavia: villasukat, Noan pupu, puhelin ja Noalle t-paita, ne taskussa lähdin sairaalaan. Puin päälleni liian pienet housut, ja lenkkarit. Paloauto oli korkea, se keinui puolelta toiselle. Istuin kahden palomiehen välissä, ja osuin vuoroin kumpaakin mutkissa. Muistan kuinka luin navigaattorista osoitteita jatkuvasti ja kuinka sumea näyttö oli, tuntui ettei näkökään pysy. 

Paloautosta kiivetessäni ulos he olivat huolissaan kuinka pääsen, tyhmänä heitin "rekkakuskin vaimona pääsee täältäkin alas", kuinka tyhmä ihminen voi olla.

Hävetti kävellä palomiehen kanssa ensiapuun, meikit pitkin naamaa, koko naama mustana. Muistan että, ensiavussa oli pyörätuolissa vanha nainen joka sanoi "täällä kuuluu ottaa vuoronumero, mun vuoro on ensin." mieli olisi tehnyt kipata se nainen alas siitä tuolista. Että kehtasikin aukoa päätään, tosin hän ei tiennyt tilannetta. 

Hoitaja tuli ja pyysi istumaan, hän halasi ja sanoi ettei tiedä Noan tilasta mitään. Pyysin paperia ja vettä, tuntui että nielu on turvonnut umpeen, puheen tuottaminen oli vaikeaa. Kaikki oli vaikeaa. Hän pyysi soittamaan jollekin. Mietin pitkään kenelle soitan, soitin anopilleni. He onneksi tulivat tuekseni. Istuin yksin vaikka kuinka kauan, mietin missä Noa on. Miksi Noa oli yksin? Olisin halunnut hänen luokseen. 

Kun pääsin teholle katsomaan häntä, en pystynyt katsoa. Muistan kuinka itkin jonkun naisen halauksessa, joka paikkaan sattui. Kaikki oli kamalaa. Oksetti ja ahdisti, teki mieli huutaa, hakata ja itkeä. Teki mieli tehdä ihan mitä vain, paitsi seistä siinä ja katsoa Noaa suuressa sängyssä letkujen peittämänä. Lähdin siskoani vastaan ulos, se tunne kun näin hänen kävelevän mua vastaa, oli jotain niin ihanaa. Ilman häntä en olisi selvinnyt, kiitos Jessica että tulit, kiitos että just sä olet mun sisko, oot kultaakin kalliimpi. 

Paljon tulee nyt jälkikäteen mieleen pieniä asioita, välähdyksiä hetkistä sairaalalla. Muistot palautuu pala kerrallaan, niitä on niin vaikea muistella, että aivot pyyhkii niitä pois. Äänet jää mieleen kun jotain tapahtuu, ihmisten äänet, paloauton ääni, elvytyslaitteen ääni ja sairaalan tietyt hajut. Hoitohenkilökunnan haju. Onneksi mieli palauttaa pieniä pätkiä kerrallaan. 

♡ Cecilia