Kirje 4-vuotiaalle äidin enkelille

Uskomatonta, että siitä on neljä vuotta kun tulit elämääni. Viimeiseen vuoteen ja kolmeen kuukauteen et ole ollut luonani, se kipu viiltää päivästä toiseen. 

Suojelin sinua sydämeni alla kaikki ne pitkät kuukaudet. Voi kun voisin vieläkin piilottaa sinut sinne turvaan, kaikelta pahalta, palauttaa edes hippusen sinusta. Edes yhden kiharan verran.  

Kun synnyit neljä vuotta sitten, toit mukanasi ihmeen. Ihmeen, jota ei voi kokea kuin katsomalla uutta, kauneinta elämää. Kun sinä tuhisit rintaani vasten, mietin, miten ikinä osaisin olla sinulle sellainen äiti, joka ei tuo asioita valmiina eteen tai tallaa polkua valmiiksi askeleidesi alle, mutta joka osaa puhaltaa pölyt polvistasi pois, kun tiellesi sattuu kuoppa. Joka osaa ottaa kädestäsi kiinni ja antaa tukea kun tiellesi sattuu mäki, jota ei pienet jalkasi jaksa yksin kulkea. Miten ikinä osaisin olla sinulle äiti? Olla yhtä ja toista, tukea, kantaa, puhaltaa, kuunnella ja antaa mahdollisuudet kulkea polkuasi omana itsenäsi. 

Suurin toiveeni oli, että saisin päähäsi istutettua ajatuksen jyvän sinun erityisyydestäsi. Että saisin sinut kokemaan, että olet erityinen juuri sellaisena kuin olet, mitään poistamatta ja mitään lisäämättä. Mitään itsestäsi muuttamatta. Silloinkin kun en millään jaksaisi - kun makaat kaupanlattialla potkien maata allasi ja huutaen, samalla kun einekset sulavat ostoskärryihin. Silloinkin kun juokset alamäkeen, etkä katso ollenkaan eteesi, kuinka kaadut kasvot edellä asfalttia päin ja muistutan että mitä minä sanoin. Silloinkin olisit täydellinen ja erityinen juuri omana itsenäsi. 

Kun vedit viimeisen hengenvetosi käsivarsillani hieman yli vuosi sitten, toit mukanasi ihmeen. Ihmeen, jota ei voi kokea kuin katsomalla omaa lastaan, kauneinta elämää päättymässä. Kun pidin päätäsi rintaani vasten, mietin, miten onnistuin olemaan sinulle sellainen äiti, en tuonut asioita valmiina eteesi enkä tallannut polkua valmiiksi. Puhalsin usein pölyt pois polvistasi. Kun sait kipeää, piti aina muistaa äidin taikapuhallus. Saako siellä taikapuhalluksia, korvaako ne äidin puhallukset? Otin aina kädestäsi kiinni. Nostin sinut aina syliini, kun pienet jalkasi ei jaksaneet yksin kulkea. Vaikka en olisi jaksanut juuri sellaisella hetkellä kantaa edes itseäni, kannoin sinut silti juuri niin pitkän matkan kun oli tarpeen. Ehkä osasin olla sinulle äiti, en voi kysyä sitä sinulta, onnistuinko. Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, päivästä toiseen yritin parhaani. 

Uskon, että tiesit olevasi erityinen. Kun sinulta kysyi jotain arkipäiväistä, kuten mitä haluat syödä, vastasit "jotain erityistä". Et maannut kaupanlattialla koskaan huutamassa. Et juoksut alamäkiin eteesi katsomatta koskaan. Olit äärimmäisen varovainen, katsoit aina tarkasti eteesi ja polvenkorkuiset kynnykset oli sinulle pelottavia. Portaat kuljit konttien, vaikka olisit osannut kävellä ne. Kätesi hakeutui aina käteeni, hait turvaa ja tukea. Olit täydellinen ja erityinen juuri omana itsenäsi. 

Rakastin sinua enemmän kuin ketään tai mitään koskaan, sen sinä tiesit. Niinkuin päiväkodin kyselyyn  "Mistä tiedät, että sinua rakastetaan?" vastasit "Äiti sanoo niin". Rakkaus oli sinulle itsestäänselvä asia, ja kyllä äiti jaksoi sanoa niin useita kertoja päivässä, joskus ehkä liiankin useita kertoja. Tärkeää kuitenkin oli, että tiesit rakkauteni sinua kohtaan. Se rakkaus kantaa sinne jonnekin, toivon että tunnet ja tiedät sen edelleen. 

Tässä julmassa maailmassa silmiesi valo sammui lopullisesti. Äiti oli niin avuton sinun sänkysi vierellä sairaalassa. Anteeksi, etten silloin pystynyt parempaan. Sydämeni musertui silloin surun ja kivun takia. Ja suunnattoman suuren huolen siitä, saanko hymyäsi ja valoasi koskaan takaisin? No, en saanut. 

Täällä odotan. Odotan joka ikinen yö, että tuska helpottaisi. Odotan, että kuulisin äänesi, tuntisin kätesi kädessäni. Et palaa koskaan takaisin, en kuule koskaan ääntäsi. Kätesi ei enää koskaan hakeudu käteeni. 

Lähtösi murskasi minut lopullisesti. Ei kenenkään äidin pitäisi nähdä lapsensa hiipuvan lopullisesti pois. Ei kenenkään lapsen pitäisi nähdä kuolemaa silmästä silmään. 

Päivään eivät kuulu enää lahjat, laulut ja ilo, säteilevä hymysi. Märät suukkosi. Pelkkä ikävä ja kipu. Kuitenkin, tänäkin vuonna lennätimme sinulle ilmapallon sinne jonnekin, ei se koskaan tule perille, mutta toivottavasti näit sen. Näit meidät kaikki muistamassa sinua. Näit äidin äänettömän tuskan. Tunsit äidin äärettömän rakkauden siellä jossakin.

    ♡ Äiti

Lapsensa menettäneen tarina: Elämä nollapisteen jälkeen

On aika ennen ja jälkeen nollapisteen.

10.9.2013 Marikan elämä muuttui lopullisesti. 

Nyt hän haluaa kertoa perheensä tarinan:

Perheeseeni kuului aviomieheni Juha, tyttäremme Emilia, Enni, Eve sekä poikamme Eemeli. 10.9.2013 hain Even Ypäjän Hevosopistolta, esteharjoituskilpailuihin Merjan tallille, jossa olimme käyneet vuosia ratsastamassa. Eve oli aloittanut ratsastamisen 6-vuotiaana, välissä hän piti vuoden verran taukoa ja kokeili muuta. Eve oli taitava ratsastaja, hän oli aloittanut kuukausi ennen onnettomuutta opiskelut unelma-ammattiinsa hevostenhoitajaksi. Hän asui viikot opistolla ja vietti viikonloputkin pääasiassa siellä. 

Eve tuli autoon tuttuun tapaansa hymyillen, intoa täynnä kertoen mitä opistolla oli tehty. Silmät säkenöivät ja koko olemus oli onnellinen. Eve oli normaalia iloisempi, kuin kaikki murheet olisi hävinnyt. Jokin tytössä oli erilaista kuin ennen. 

Saavuimme tallille hieman myöhässä. Tyttäremme Enni oli oman esteratansa jo suorittanut, Juha oli kuvannut sen, jotta siskot näkisivät suorituksen kilpailuiden jälkeen. Eve ratsasti luottoponillaan Nipsulla, Eve oli ainoa johon Nipsu luotti täysin, heillä oli läheinen suhde heti alusta lähtien. Rata oli perus rata, jossa oli 70 - 80 cm korkeita esteitä. Jälkeenpäin olen paljon miettinyt, miksi talutin Nipsun ennen kilpailusuoritusta, normaalisti Eve itse hoiti talutuksen. Talutus vaivasi minua pitkään, kunnes ymmärsin, että niin sen kuuluikin mennä. Jälkeenpäin tallikaverit kertoivat, että Eve oli käynyt tallissa silittämässä hevoset ja halaamassa kaverit läpi. Oliko ikävää, vai aavistusta tulevasta, sitä ei kukaan voi tietää. 

Even suoritus meni hyvin, kunnes tuli vastaan estenumero kahdeksan, sen kohdalla tapahtui jotakin kummallista. Nipsu kompuroi, Eve teki kuperkeikan ja hevonen kaatui hänen päälle. Juoksin kentälle, minkä jaloistani pääsin, mutta jo sen 20 metrin matkan aikana, tiesin, että tyttäreni oli kuollut. 

Kuva otettu 15 sekuntia ennen onnettomuutta, estenumero 5. 

Välittömästi Eveä alkoi elvyttämään tallilla olleet sairaanhoitajat. Itse en pystynyt, enkä "osannut" elvyttää lastani, vaikka olen ensiapupäivystäjänä SPR:llä. Ensivasteyksikkö saapui paikalle kolmessa minuutissa, ensihoitajat kymmenessä. Päässäni kaikui "en jaksa elää, en selviä". Tunnin jatkuneen elvytyksen jälkeen, ensihoitaja sanoi "Marika, olen niin pahoillani, Eve ei selvinnyt." Huusin, auttakaa lastani, yrittäkää vielä kerran. Kukaan ei yrittänyt. Jätimme hyvästit Evelle siinä, mihin hänen elämänsä päättyi. Riisuin Even kengät, ja siirsin korun hänen kaulastaan omaani. Siskoni oli hakenut Eemelin ja äitini tallille. Mummu jätti jäähyväiset portilla, johon ruumisauto pysähtyi. Hän ei pystynyt hyväksymään, että autossa oli Eve. 

Kriisityöntekijä vei meidät kotiin, hän jätti meidät keskenään kotiimme. Tytöt oli ystäväni luona yötä. Jälkeenpäin Enni sanoi, ettei olisi voinut tulla yöksi kotiin kun kaikki siellä muistutti Evestä. 

Seuraavana päivänä kotiimme saapui kriisiryhmä, johon kuului pappi, psykiatrinen sairaanhoitaja sekä koulupsykologi. Muistan loppu elämäni, kun sairaanhoitaja kysyi perheeltämme "Joko helpottaa?" onnettomuudesta ei ollut kulunut edes vuorokautta. Emilia vastasi "Ei helpota koskaan!" sen jälkeen hän poistui ja ilmoitti, ettei enää osallistu keskusteluun. 

Marttilan ja Kosken seurakunnat järjestivät kynttiläkirkon kotikirkossamme, kaksi päivää onnettomuudesta. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, nuoria, ystäviä ja tuttuja. Kirkossa lauloivat Even koulukaverit ylä-aste ajoilta. 

Kun Eve oli haettu kotikyläämme ruumishuoneelle, kuuntelimme kappelissa hänen lempikappaleita. Jätimme jäähyväiset rakkaalle tytöllemme, elävät lapsemme siskolleen. Jokainen sai jättää halutessaan arkkuun muiston: kirjeitä, valokuvia, ripsiväri, rumpukapulat ja vaaleanpunaisia ruusuja. 

Hautajaiset oli 28.9, aurinkoisena syyspäivänä. Siellä lauloi vanhat koulukaverit, sekä Even isä itse tekemänsä kappaleen "Eveliinalle". 

"Vielä hetkeksi viereesi jään, ja vasten rintaani painaa saat pään. Kai jo hiljaisuus yön tulla saa, kun uusi aamu sua pian odottaa. Nyt kun tunnen mä sen viime hengityksen, silmäs suljen ja kuiskaan niin hiljaa: etkö jäädä vain vois, silloin helpompi ois, vastausta en koskaan vain saa." - Juha Lahti

Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat jättää hyvästit ponitytöllemme. Musiikki ja nuoret oli tärkeä osa tilaisuutta. Hautajaisissa näkyi asiat joista Eve piti, kimalle ja hevoset. Kimalletta oli kukkalaitteissa, saattoväen vaatteissa ja koristeluissa. Hevoset näkyi kenkinä arkulla, hautaan tiputettiin hevosenkenkiä. Kypärä, raippa, hanskat ja kannukset oli näkyvillä muistotilaisuudessa. Arkun viimeiselle matkalle kantoivat Juha, kummisedät, tädin miesystävä, Mauno jonka tallille Eve kuoli sekä valmentaja Mikko. Hautakummun täytti kukkameri. 

Sinä iltana kun Eve kuoli, toivoin, että olisin itsekin kuollut. Suunnittelin itsemurhaa, kuinka kävelisin rekan alle, jokin päässä kielsi tekemästä sitä. Minulla oli tarve puhua ja selvittää asioita. Puhuin lääkärin, esihoidon ja ensivasteen kanssa, vaikka tiesin ettei mitään oltaisi voitu tehdä. Even kuolinsyy oli laaja-alainen kallonpohjanmurtuma, murtumia oli paljon ympäri kehoa. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. 

Alussa kävin puhumassa psykologin kanssa ja sain itselleni vertaistukihenkilön. Äidin, joka oli myös kokenut menetyksen onnettomuudessa. Mietin silloin usein, että hän hengittää, on selväjärkinen, puhuu itkemättä lapsestaan ja on jatkanut elämäänsä. Tapasimme 15 kertaa. 

Päätimme erota Juhan kanssa, hän muutti pois kodistamme puolitoista vuotta menetyksestä. Emme puhuneet toisillemme. Hoidin lastemme itkut, pahat olot ja valvomiset, yksin. Juha lupasi hankkia apua. Puhuimme asiat läpi ja hän palasi kotiimme syksyllä 2015, olemme edelleen yhdessä. Elämäni on ollut nollapisteen jälkeen ylä- ja alamäkea. 

Kuukausi ennen onnettomuutta, kuvassa siskokset. Eve taaempana.

Välillä tipun syvälle kuiluun, mutta pääsen nousemaan ylös taas hieman vahvempana. Suru ja ikävä seuraa mukana hautaan saakka. 

Perheessämme puhutaan paljon Evestä, käyn haudalla vähintään joka toinen päivä. Perheemme ei enää koskaan palaa ennalleen, meistä puuttuu se yksi aina, rakkauteni, kaikkeni, aurinkoni. Perheemme on vahvempi kuin koskaan ennen, puhumme kaikesta. Tytöt ratsastavat edelleen, valehtelisin jos väittäisin etten pelkää. 

Eveä lainaten: Me ollaan supermiehii ja selvitään tästäkin. En selviä koskaan, mutta opettelen elämään uutta elämääni. Ikuinen ikävä seuraa mukanani, mutta muistot auttavat selviämään sekuntti, minuutti ja tunti kerrallaan. 

Eve kuoli saappaat jalassa tehden sitä mitä eniten rakasti. 

Rakkaan Nipsun kanssa, rakkaalla tallilla.

Rakkaiden luona.

Tarina ja kirjoitukselle pohja: Marika Lahti

Lopullinen kirjoitus: blogin kirjoittaja

♡ Cecilia

Aidosti onnellinen

Ajattelin juuri, että olen pitkästä aikaa saavuttanut sen rauhallisen tunteen, kun kaikki on hyvin ja elämäni on hyvä elämä. Kuitenkin vaivuin tuskan mustaan maailmaan ja ajattelin sittenkin seinien romahtavan. Ei ne romahda enää. En osaa vielä astella kestävällä maalla kunnolla, sillä odotan, millloin se sortuu. Milloin maa sortuu ja seinät romahtaa päälleni. 

Välillä se tuttu romahdus tapahtuu, pääsee tunteisiini tahtomattani. Silloin pitää antaa lupa itselle pysähtyä ja antaa seinien romahtaa päälle. Laittaa soimaan ne kaikkein repivimmät kuolemasta kertovat laulut ja kärsiä. Repiä haavat auki. Muistaa kaikki se, ottaa se repivä kipu vastaan. Muistaa Noa, kokea se kipu. Muistaa, että minulla oli poika joka kuoli, Noa oli totta ja että, rakastan häntä edelleen, ja minulla on lohduton ikävä häntä. 

Olen selviytynyt jo niin hyvin, että murheeni ovat suurimmaksi osaksi pienimuotoisia. Hautausmaa on nykyään rutiini elämässäni, ei järjetön musta kipu koko vartalolla ja mielessä. Kävelen polun haudalle, siivoan tyhjät kynttilät, sytytän uusia, korjaan enkelit ja kuorma-autot paikoilleen. Jos olen yksin, kuiskaan kuinka kovasti ikävöin. Kävelen polun takaisin autolleni ja jatkan matkaa omaan elämääni. 

Olen onnellinen, aidosti. Se on kuitenkin suurin osa elämästäni tällä hetkellä.

Tässä se nyt on: yhden vuoden, kahden kuukauden ja seitsemäntoista päivän jälkeen, olen aidosti onnellinen. Minulla on työ, koti, ihania ihmisiä ympärilläni, mukaan lukien hän. 

"Vaikka tuntuu et et kestä enää kauaa, ja tuntuu et ei mikään enää auta, kun joudut joka päivä maailmaa vastaan sotiin, vielä tulee päivä, kun sä löydät kotiin.

Vaikka tuntuu et ei kukaan sua kuule, et' kaikki näkee vaan sun erilaisuuden ja sä joudut jokapäivä maailmaa vastaan sotiin, vielä tulee päivä, kun sä löydät kotiin."

Olen onnellinen eräästä ihmisestä elämässäni. Se on ihanaa ja samaan aikaan järjettömän pelottavaa. En ole kokenut mitään tähän verrattavissa olevaa aiemmin. Osittain hyvin realistinen ja elämän mutkissa pessimistiksi muuttunut minä olen joutunut pohtimaan, kuinka jonkun kanssa palaset voikaan loksahtaa näin paikoilleen kaikissa elämän osa-alueissa. Kuinka jalat voi lähteä alta muutamassa päivässä. Kuinka joku voi saada maan katoamaan jalkojen alta. Meidän matka on hyvin alussa, mutta uskon vahvasti siihen, että meillä on kaikki mahdollisuudet. 

Mutta pelko valtaa välillä mieleni. Kun on kokenut sen kuinka elämässä mikään ei ole varmaa ja kaikki voi romahtaa hetkessä, on vaikea uskoa onneen. Pelkään huomista, ensi viikkoa ja ensi kuukautta. Pelkään, että ajan hänet pois. Pelkään, että mokaan jotain näin ainutlaatuista, koska en osaa kasvaa pelkojeni yli. 

Nyt opettelen olemaan onnellinen, vaimentamaan turhat pelot, pistämään silmät kiinni ja hyppäämään tuntemattomaan. Onnellisempi olisin, jos voisin kertoa ja esitellä hänet Noalle. Mutta, juuri nyt olen aidosti onnellinen, yritän tukahduttaa turhat pelkoni ja hengittää. 

♡ Cecilia