Kirje 4-vuotiaalle äidin enkelille

Uskomatonta, että siitä on neljä vuotta kun tulit elämääni. Viimeiseen vuoteen ja kolmeen kuukauteen et ole ollut luonani, se kipu viiltää päivästä toiseen. 

Suojelin sinua sydämeni alla kaikki ne pitkät kuukaudet. Voi kun voisin vieläkin piilottaa sinut sinne turvaan, kaikelta pahalta, palauttaa edes hippusen sinusta. Edes yhden kiharan verran.  

Kun synnyit neljä vuotta sitten, toit mukanasi ihmeen. Ihmeen, jota ei voi kokea kuin katsomalla uutta, kauneinta elämää. Kun sinä tuhisit rintaani vasten, mietin, miten ikinä osaisin olla sinulle sellainen äiti, joka ei tuo asioita valmiina eteen tai tallaa polkua valmiiksi askeleidesi alle, mutta joka osaa puhaltaa pölyt polvistasi pois, kun tiellesi sattuu kuoppa. Joka osaa ottaa kädestäsi kiinni ja antaa tukea kun tiellesi sattuu mäki, jota ei pienet jalkasi jaksa yksin kulkea. Miten ikinä osaisin olla sinulle äiti? Olla yhtä ja toista, tukea, kantaa, puhaltaa, kuunnella ja antaa mahdollisuudet kulkea polkuasi omana itsenäsi. 

Suurin toiveeni oli, että saisin päähäsi istutettua ajatuksen jyvän sinun erityisyydestäsi. Että saisin sinut kokemaan, että olet erityinen juuri sellaisena kuin olet, mitään poistamatta ja mitään lisäämättä. Mitään itsestäsi muuttamatta. Silloinkin kun en millään jaksaisi - kun makaat kaupanlattialla potkien maata allasi ja huutaen, samalla kun einekset sulavat ostoskärryihin. Silloinkin kun juokset alamäkeen, etkä katso ollenkaan eteesi, kuinka kaadut kasvot edellä asfalttia päin ja muistutan että mitä minä sanoin. Silloinkin olisit täydellinen ja erityinen juuri omana itsenäsi. 

Kun vedit viimeisen hengenvetosi käsivarsillani hieman yli vuosi sitten, toit mukanasi ihmeen. Ihmeen, jota ei voi kokea kuin katsomalla omaa lastaan, kauneinta elämää päättymässä. Kun pidin päätäsi rintaani vasten, mietin, miten onnistuin olemaan sinulle sellainen äiti, en tuonut asioita valmiina eteesi enkä tallannut polkua valmiiksi. Puhalsin usein pölyt pois polvistasi. Kun sait kipeää, piti aina muistaa äidin taikapuhallus. Saako siellä taikapuhalluksia, korvaako ne äidin puhallukset? Otin aina kädestäsi kiinni. Nostin sinut aina syliini, kun pienet jalkasi ei jaksaneet yksin kulkea. Vaikka en olisi jaksanut juuri sellaisella hetkellä kantaa edes itseäni, kannoin sinut silti juuri niin pitkän matkan kun oli tarpeen. Ehkä osasin olla sinulle äiti, en voi kysyä sitä sinulta, onnistuinko. Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, päivästä toiseen yritin parhaani. 

Uskon, että tiesit olevasi erityinen. Kun sinulta kysyi jotain arkipäiväistä, kuten mitä haluat syödä, vastasit "jotain erityistä". Et maannut kaupanlattialla koskaan huutamassa. Et juoksut alamäkiin eteesi katsomatta koskaan. Olit äärimmäisen varovainen, katsoit aina tarkasti eteesi ja polvenkorkuiset kynnykset oli sinulle pelottavia. Portaat kuljit konttien, vaikka olisit osannut kävellä ne. Kätesi hakeutui aina käteeni, hait turvaa ja tukea. Olit täydellinen ja erityinen juuri omana itsenäsi. 

Rakastin sinua enemmän kuin ketään tai mitään koskaan, sen sinä tiesit. Niinkuin päiväkodin kyselyyn  "Mistä tiedät, että sinua rakastetaan?" vastasit "Äiti sanoo niin". Rakkaus oli sinulle itsestäänselvä asia, ja kyllä äiti jaksoi sanoa niin useita kertoja päivässä, joskus ehkä liiankin useita kertoja. Tärkeää kuitenkin oli, että tiesit rakkauteni sinua kohtaan. Se rakkaus kantaa sinne jonnekin, toivon että tunnet ja tiedät sen edelleen. 

Tässä julmassa maailmassa silmiesi valo sammui lopullisesti. Äiti oli niin avuton sinun sänkysi vierellä sairaalassa. Anteeksi, etten silloin pystynyt parempaan. Sydämeni musertui silloin surun ja kivun takia. Ja suunnattoman suuren huolen siitä, saanko hymyäsi ja valoasi koskaan takaisin? No, en saanut. 

Täällä odotan. Odotan joka ikinen yö, että tuska helpottaisi. Odotan, että kuulisin äänesi, tuntisin kätesi kädessäni. Et palaa koskaan takaisin, en kuule koskaan ääntäsi. Kätesi ei enää koskaan hakeudu käteeni. 

Lähtösi murskasi minut lopullisesti. Ei kenenkään äidin pitäisi nähdä lapsensa hiipuvan lopullisesti pois. Ei kenenkään lapsen pitäisi nähdä kuolemaa silmästä silmään. 

Päivään eivät kuulu enää lahjat, laulut ja ilo, säteilevä hymysi. Märät suukkosi. Pelkkä ikävä ja kipu. Kuitenkin, tänäkin vuonna lennätimme sinulle ilmapallon sinne jonnekin, ei se koskaan tule perille, mutta toivottavasti näit sen. Näit meidät kaikki muistamassa sinua. Näit äidin äänettömän tuskan. Tunsit äidin äärettömän rakkauden siellä jossakin.

    ♡ Äiti

Lapsensa menettäneen tarina: Elämä nollapisteen jälkeen

On aika ennen ja jälkeen nollapisteen.

10.9.2013 Marikan elämä muuttui lopullisesti. 

Nyt hän haluaa kertoa perheensä tarinan:

Perheeseeni kuului aviomieheni Juha, tyttäremme Emilia, Enni, Eve sekä poikamme Eemeli. 10.9.2013 hain Even Ypäjän Hevosopistolta, esteharjoituskilpailuihin Merjan tallille, jossa olimme käyneet vuosia ratsastamassa. Eve oli aloittanut ratsastamisen 6-vuotiaana, välissä hän piti vuoden verran taukoa ja kokeili muuta. Eve oli taitava ratsastaja, hän oli aloittanut kuukausi ennen onnettomuutta opiskelut unelma-ammattiinsa hevostenhoitajaksi. Hän asui viikot opistolla ja vietti viikonloputkin pääasiassa siellä. 

Eve tuli autoon tuttuun tapaansa hymyillen, intoa täynnä kertoen mitä opistolla oli tehty. Silmät säkenöivät ja koko olemus oli onnellinen. Eve oli normaalia iloisempi, kuin kaikki murheet olisi hävinnyt. Jokin tytössä oli erilaista kuin ennen. 

Saavuimme tallille hieman myöhässä. Tyttäremme Enni oli oman esteratansa jo suorittanut, Juha oli kuvannut sen, jotta siskot näkisivät suorituksen kilpailuiden jälkeen. Eve ratsasti luottoponillaan Nipsulla, Eve oli ainoa johon Nipsu luotti täysin, heillä oli läheinen suhde heti alusta lähtien. Rata oli perus rata, jossa oli 70 - 80 cm korkeita esteitä. Jälkeenpäin olen paljon miettinyt, miksi talutin Nipsun ennen kilpailusuoritusta, normaalisti Eve itse hoiti talutuksen. Talutus vaivasi minua pitkään, kunnes ymmärsin, että niin sen kuuluikin mennä. Jälkeenpäin tallikaverit kertoivat, että Eve oli käynyt tallissa silittämässä hevoset ja halaamassa kaverit läpi. Oliko ikävää, vai aavistusta tulevasta, sitä ei kukaan voi tietää. 

Even suoritus meni hyvin, kunnes tuli vastaan estenumero kahdeksan, sen kohdalla tapahtui jotakin kummallista. Nipsu kompuroi, Eve teki kuperkeikan ja hevonen kaatui hänen päälle. Juoksin kentälle, minkä jaloistani pääsin, mutta jo sen 20 metrin matkan aikana, tiesin, että tyttäreni oli kuollut. 

Kuva otettu 15 sekuntia ennen onnettomuutta, estenumero 5. 

Välittömästi Eveä alkoi elvyttämään tallilla olleet sairaanhoitajat. Itse en pystynyt, enkä "osannut" elvyttää lastani, vaikka olen ensiapupäivystäjänä SPR:llä. Ensivasteyksikkö saapui paikalle kolmessa minuutissa, ensihoitajat kymmenessä. Päässäni kaikui "en jaksa elää, en selviä". Tunnin jatkuneen elvytyksen jälkeen, ensihoitaja sanoi "Marika, olen niin pahoillani, Eve ei selvinnyt." Huusin, auttakaa lastani, yrittäkää vielä kerran. Kukaan ei yrittänyt. Jätimme hyvästit Evelle siinä, mihin hänen elämänsä päättyi. Riisuin Even kengät, ja siirsin korun hänen kaulastaan omaani. Siskoni oli hakenut Eemelin ja äitini tallille. Mummu jätti jäähyväiset portilla, johon ruumisauto pysähtyi. Hän ei pystynyt hyväksymään, että autossa oli Eve. 

Kriisityöntekijä vei meidät kotiin, hän jätti meidät keskenään kotiimme. Tytöt oli ystäväni luona yötä. Jälkeenpäin Enni sanoi, ettei olisi voinut tulla yöksi kotiin kun kaikki siellä muistutti Evestä. 

Seuraavana päivänä kotiimme saapui kriisiryhmä, johon kuului pappi, psykiatrinen sairaanhoitaja sekä koulupsykologi. Muistan loppu elämäni, kun sairaanhoitaja kysyi perheeltämme "Joko helpottaa?" onnettomuudesta ei ollut kulunut edes vuorokautta. Emilia vastasi "Ei helpota koskaan!" sen jälkeen hän poistui ja ilmoitti, ettei enää osallistu keskusteluun. 

Marttilan ja Kosken seurakunnat järjestivät kynttiläkirkon kotikirkossamme, kaksi päivää onnettomuudesta. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, nuoria, ystäviä ja tuttuja. Kirkossa lauloivat Even koulukaverit ylä-aste ajoilta. 

Kun Eve oli haettu kotikyläämme ruumishuoneelle, kuuntelimme kappelissa hänen lempikappaleita. Jätimme jäähyväiset rakkaalle tytöllemme, elävät lapsemme siskolleen. Jokainen sai jättää halutessaan arkkuun muiston: kirjeitä, valokuvia, ripsiväri, rumpukapulat ja vaaleanpunaisia ruusuja. 

Hautajaiset oli 28.9, aurinkoisena syyspäivänä. Siellä lauloi vanhat koulukaverit, sekä Even isä itse tekemänsä kappaleen "Eveliinalle". 

"Vielä hetkeksi viereesi jään, ja vasten rintaani painaa saat pään. Kai jo hiljaisuus yön tulla saa, kun uusi aamu sua pian odottaa. Nyt kun tunnen mä sen viime hengityksen, silmäs suljen ja kuiskaan niin hiljaa: etkö jäädä vain vois, silloin helpompi ois, vastausta en koskaan vain saa." - Juha Lahti

Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat jättää hyvästit ponitytöllemme. Musiikki ja nuoret oli tärkeä osa tilaisuutta. Hautajaisissa näkyi asiat joista Eve piti, kimalle ja hevoset. Kimalletta oli kukkalaitteissa, saattoväen vaatteissa ja koristeluissa. Hevoset näkyi kenkinä arkulla, hautaan tiputettiin hevosenkenkiä. Kypärä, raippa, hanskat ja kannukset oli näkyvillä muistotilaisuudessa. Arkun viimeiselle matkalle kantoivat Juha, kummisedät, tädin miesystävä, Mauno jonka tallille Eve kuoli sekä valmentaja Mikko. Hautakummun täytti kukkameri. 

Sinä iltana kun Eve kuoli, toivoin, että olisin itsekin kuollut. Suunnittelin itsemurhaa, kuinka kävelisin rekan alle, jokin päässä kielsi tekemästä sitä. Minulla oli tarve puhua ja selvittää asioita. Puhuin lääkärin, esihoidon ja ensivasteen kanssa, vaikka tiesin ettei mitään oltaisi voitu tehdä. Even kuolinsyy oli laaja-alainen kallonpohjanmurtuma, murtumia oli paljon ympäri kehoa. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. 

Alussa kävin puhumassa psykologin kanssa ja sain itselleni vertaistukihenkilön. Äidin, joka oli myös kokenut menetyksen onnettomuudessa. Mietin silloin usein, että hän hengittää, on selväjärkinen, puhuu itkemättä lapsestaan ja on jatkanut elämäänsä. Tapasimme 15 kertaa. 

Päätimme erota Juhan kanssa, hän muutti pois kodistamme puolitoista vuotta menetyksestä. Emme puhuneet toisillemme. Hoidin lastemme itkut, pahat olot ja valvomiset, yksin. Juha lupasi hankkia apua. Puhuimme asiat läpi ja hän palasi kotiimme syksyllä 2015, olemme edelleen yhdessä. Elämäni on ollut nollapisteen jälkeen ylä- ja alamäkea. 

Kuukausi ennen onnettomuutta, kuvassa siskokset. Eve taaempana.

Välillä tipun syvälle kuiluun, mutta pääsen nousemaan ylös taas hieman vahvempana. Suru ja ikävä seuraa mukana hautaan saakka. 

Perheessämme puhutaan paljon Evestä, käyn haudalla vähintään joka toinen päivä. Perheemme ei enää koskaan palaa ennalleen, meistä puuttuu se yksi aina, rakkauteni, kaikkeni, aurinkoni. Perheemme on vahvempi kuin koskaan ennen, puhumme kaikesta. Tytöt ratsastavat edelleen, valehtelisin jos väittäisin etten pelkää. 

Eveä lainaten: Me ollaan supermiehii ja selvitään tästäkin. En selviä koskaan, mutta opettelen elämään uutta elämääni. Ikuinen ikävä seuraa mukanani, mutta muistot auttavat selviämään sekuntti, minuutti ja tunti kerrallaan. 

Eve kuoli saappaat jalassa tehden sitä mitä eniten rakasti. 

Rakkaan Nipsun kanssa, rakkaalla tallilla.

Rakkaiden luona.

Tarina ja kirjoitukselle pohja: Marika Lahti

Lopullinen kirjoitus: blogin kirjoittaja

♡ Cecilia

Aidosti onnellinen

Ajattelin juuri, että olen pitkästä aikaa saavuttanut sen rauhallisen tunteen, kun kaikki on hyvin ja elämäni on hyvä elämä. Kuitenkin vaivuin tuskan mustaan maailmaan ja ajattelin sittenkin seinien romahtavan. Ei ne romahda enää. En osaa vielä astella kestävällä maalla kunnolla, sillä odotan, millloin se sortuu. Milloin maa sortuu ja seinät romahtaa päälleni. 

Välillä se tuttu romahdus tapahtuu, pääsee tunteisiini tahtomattani. Silloin pitää antaa lupa itselle pysähtyä ja antaa seinien romahtaa päälle. Laittaa soimaan ne kaikkein repivimmät kuolemasta kertovat laulut ja kärsiä. Repiä haavat auki. Muistaa kaikki se, ottaa se repivä kipu vastaan. Muistaa Noa, kokea se kipu. Muistaa, että minulla oli poika joka kuoli, Noa oli totta ja että, rakastan häntä edelleen, ja minulla on lohduton ikävä häntä. 

Olen selviytynyt jo niin hyvin, että murheeni ovat suurimmaksi osaksi pienimuotoisia. Hautausmaa on nykyään rutiini elämässäni, ei järjetön musta kipu koko vartalolla ja mielessä. Kävelen polun haudalle, siivoan tyhjät kynttilät, sytytän uusia, korjaan enkelit ja kuorma-autot paikoilleen. Jos olen yksin, kuiskaan kuinka kovasti ikävöin. Kävelen polun takaisin autolleni ja jatkan matkaa omaan elämääni. 

Olen onnellinen, aidosti. Se on kuitenkin suurin osa elämästäni tällä hetkellä.

Tässä se nyt on: yhden vuoden, kahden kuukauden ja seitsemäntoista päivän jälkeen, olen aidosti onnellinen. Minulla on työ, koti, ihania ihmisiä ympärilläni, mukaan lukien hän. 

"Vaikka tuntuu et et kestä enää kauaa, ja tuntuu et ei mikään enää auta, kun joudut joka päivä maailmaa vastaan sotiin, vielä tulee päivä, kun sä löydät kotiin.

Vaikka tuntuu et ei kukaan sua kuule, et' kaikki näkee vaan sun erilaisuuden ja sä joudut jokapäivä maailmaa vastaan sotiin, vielä tulee päivä, kun sä löydät kotiin."

Olen onnellinen eräästä ihmisestä elämässäni. Se on ihanaa ja samaan aikaan järjettömän pelottavaa. En ole kokenut mitään tähän verrattavissa olevaa aiemmin. Osittain hyvin realistinen ja elämän mutkissa pessimistiksi muuttunut minä olen joutunut pohtimaan, kuinka jonkun kanssa palaset voikaan loksahtaa näin paikoilleen kaikissa elämän osa-alueissa. Kuinka jalat voi lähteä alta muutamassa päivässä. Kuinka joku voi saada maan katoamaan jalkojen alta. Meidän matka on hyvin alussa, mutta uskon vahvasti siihen, että meillä on kaikki mahdollisuudet. 

Mutta pelko valtaa välillä mieleni. Kun on kokenut sen kuinka elämässä mikään ei ole varmaa ja kaikki voi romahtaa hetkessä, on vaikea uskoa onneen. Pelkään huomista, ensi viikkoa ja ensi kuukautta. Pelkään, että ajan hänet pois. Pelkään, että mokaan jotain näin ainutlaatuista, koska en osaa kasvaa pelkojeni yli. 

Nyt opettelen olemaan onnellinen, vaimentamaan turhat pelot, pistämään silmät kiinni ja hyppäämään tuntemattomaan. Onnellisempi olisin, jos voisin kertoa ja esitellä hänet Noalle. Mutta, juuri nyt olen aidosti onnellinen, yritän tukahduttaa turhat pelkoni ja hengittää. 

♡ Cecilia

Siedettävää joulua ♥

"Sulle kynttilän taas mä sytytän, kun on joulu.

Sallithan ikävän sydämen täyttävän, kun on joulu."

Tekisin mitä vain. Tekisin mitä vain, että sinä olisit täällä nyt, jouluna. Taas kävelen kaartavan jäisen polun varovaisin askelin, kyyneleet kimaltaen silmänurkissani. Taas kaipaan sinua, enemmän kuin eilen ja enemmän kuin huomenna. Kaipaan niin, että sattuu. Kaipaan kaunista ääntäsi ja lämmintä kosketustasi, sitä miltä tuoksuit. Kaipaan pientä kättäsi kietoutumassa omaani, sormiesi puristusta sormissani, kätesi lämpöä. Kaipaan pieniä käsiäsi ympärilläni, pientä kiharahiuksista päätäsi rintaani vasten, pienten huuliesi painautumista poskeani vasten. 

Kaipaan kauniita sanojasi, sitä heittelevää äänenvoimakkuuta ja -korkeutta. Kaipaan silmissäsi hehkuvaa iloa repiessäsi lahjapaperia pieniin palasiin lattialle, koko huoneen täyttävää naurua ja iloa. Kaipaan sitä, kuinka asettelet lahjanarun pääsi päälle ja sanot "äiti kato", sitä miten pyörität narun sormesi ympärille nauraen ja kuinka tarvitset apua sen irti saamiseen. 

Kaipaan sitä, kuinka silmäsi laajenevat nähdessäsi joulupukin, käsiesi kietoutumista ympärilleni kun et yksin uskalla kohdata punaista miestä olohuoneessamme. Hämmästymistä siitä, että se punainen mies kutsuu sinua sinun nimelläsi. 

Kaipaan sitä, kuinka pohdit onko tonttu ikkunan takana vai vaatekomerossa, ja kuinka hivuttauduit lähemmäs minua pohtiessasi komerossa tarkkailevaa tonttua. 

Kaipaan sitä, kuinka innolla katselet taivaalta satavaa lunta ja odotat, että saat koskettaa sitä. Kaipaan sitä, kuinka naurat lumihiutaleelle kasvoillasi, kerrot sen olevan kylmää, mutta toteat ettei se haittaa. 

Älä huoli rakas, täällä ei ole tänä vuonna lunta, täällä on vain mustaa ja pimeää. Taivaalta sataa lunta väärässä muodossa, vetenä. Se ei olisi sinua haitannut. Pidit vesisateesta. 

Äiti kävelee taas tänä vuonna sen tuskaisen polun silmänurkissa kyyneleet. Äiti taas kädet täristen sytyttää kynttilän ja laskee sen haudallesi. Toivottaa hyvää joulua sinne jonnekin ja muistaa tuoda sinulle joululahjan. Muistaa jättää mummun kanssa sinulle tyhjän paikan joulupöytään. Muistaa sinua joka ikinen hetki, taas kun on joulu. Jos voisin toivoa mitä vain, toivoisin että sinä saisit olla täällä, saisit nauraa yhdessä kanssani joulupaperille silputtuna pitkin lattioita ja -narulle pääsi päällä, tänä vuonna en pyytäisi ottamaan narua pois. 

_________________________________________________________________________

Siedettävää joulua jokaiselle ♥

Hyvän joulun toivottaminen on joillekin puukko rinnan läpi, kaikilla ei ole hyvä joulu. Joillakin joulun täyttää suru ja kaipaus, toiveet joita ei voi toteuttaa. Joillekin joulu nostaa pintaan kaiken kivun, muistot, kuoleman ja oman heikkouden. Joidenkin joulu ei tunnu joululta, jokin on poissa. Jouluntaikaa ei ole, on vain kipu ja kaipaus. Jokaiselle, jolle joulu ei ole hyvä toivon paljon voimaa jaksaa sen yli, joku vuosi me huomaamme, että joulu alkaa olemaan ihan ok aikaa, jouluntaika saattaa palata ja tuottaa iloa surun tilalle. Viime vuonna joulu oli huono, tänä vuonna siedettävä. 

♡ Cecilia

Isälle

Kiitos isä, että olet olemassa. En ole koskaan joutunut miettimään mitä uskallan kotona kertoa, vaikka ensin olen aina kertonut äidille, ja yrittänyt ettei sinulle tarvitsisi kertoa. Kun olen kussut kaikki asiani ja kertonut sinulle, ei ole koskaan tarvinnut pelätä. Asioista ollaan puhuttu, sinä olet mököttänyt aikasi ja sitten olemme sopineet kaiken. Olet antanut minulle tärkeitä neuvoja elämäni varrelle, joista suurinta osaa en ole kuunnellut saati noudattanut. 

Et ole koskaan antanut minulle valmiita askeleita, etkä tehnyt asioita puolestani. Aina olet itse käskenyt ottamaan vastuun. Vaikka päätökseni ja vastuun ottamiseni ei aina ole onnistunut, silti tiedän että olet seissyt aina takanani. Lapsuudestani ei sinun asioistasi puuttunut mitään, vaikka kalliita merkkivaatteita ja leluja meille ei ostettukaan. Ei niillä ollut mitään merkitystä. Et ole koskaan verrannut minua kehenkään - olet yrittänyt aina hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen. 

Silloinkin kun teininä sain päähänpistoja värjätä hiukset siniseksi, vihreäksi tai epämääräiseksi värioksennukseksi, saatoin naurahtaa ulkonäölleni, mutta silti tiesin että hyväksyt minut sellaisena. 

Olet ainoa, joka tietää miten karjutaan kovaa ja ihan hemmetin korkealta, kun Suomi voittaa jääkiekossa. Siinä saa laittaa kädet korvilleen, jos ei halua menettää kuuloaan. Sinulla oli ihailtavaa rohkeutta opettaa epävarma nykivä kuski ajamaan autoa ja sinun ansiostasi en ole vieläkään kuollut autonrattiin. Vaikka kirosin auton ratissa ja olin valmis luovuttamaan, et antanut. Ajettiin loppuun saakka, vaikka loppuvaiheessa jo sinuakin otti päähän. 

Kiitos, että olit aina läsnä elämässäni mutta samalla elit unelmiasi. Sinulla oli aina aikaa auttaa matematiikan, englannin ja ruotsin kotitehtävissä. Vaikka pääsi usein hajosi, kun en osannut. Olet välillä verrattavissa kiveen, silti tiedän että aina sinä rakastat minua ehdoitta ja tiedän, että mitä tahansa elämässäni kohtaan olen aina tervetullut takaisin kotiin. 

Kiitos, että huusit ja ärähdit minulle, opetit oikean ja väärän. Annoit todella hyvät mahdollisuudet elämään. Olemme riidelleet useita tuhansia kertoja, aina olemme sopineet. Olet äitini kanssa joutunut usein pelkäämään, että joudutte kantamaan minut hautaan. Olet joutunut taistelemaan oikeuksistani ja lohduttamaan aiheettomien pelkojeni aikana. 

Kun olin kolmannella luokalla, käännyin takaisin kotiin kun pelkäsin yli kaiken mennä kouluun. Lähdit kanssani koululle ja huusit rehtorille, tilanne parani sillä saatoit minut kouluun ja pidit pitkän ja raivoisan puheen pelostani mennä kouluun kiusaamisen vuoksi. 

Kun kerroin sinulle sydän kurkussa 15-vuotiaana olevani raskaana, se oli sinulle kova paikka. Pelkäsit kamalasti minun ja tulevan lapsen puolesta. Mökötit pitkän ajan, en koskaan ole ollut puhumatta kanssasi niin pitkää aikaa. Rippijuhlissani seisottiin eri puolella salia, eikä puhuttu toisillemme. Kuvassa, joka meistä on otettu katsomme eri suuntiin. Se sattui, mutta onneksi shokin jälkeen tuit minua. Ensimmäiseen lapsenlapseesi rakastuit suunnattoman paljon, jo nähdessäsi hänet ensimmäistä kertaa. 

Kiitos, että rakastit poikaani kuin omaasi. Muodostit häneen uskomattoman yhteyden ja rakastit häntä. Hän rakasti sinua. Olit uskomaton supervaari ja paras ketä olisin Noan elämään koskaan voinut toivoa. 

Vaikka puhumme harvoin yhdessä surusta, tiedän että kohtasit painajaisesi menettäessäsi Noan. Olen kiitollinen kaikesta mitä sairaalassa teit, kiitollinen että kävit katsomassa Noaa vaikka sinuun sattui enemmän kun kehenkään. Hoit minulle että tästä selvitään yhdessä. Vaikka et usein puhu tunteistasi, muistan kun Noan syntymäpäivän aikaan minulla oli vaikea yö, soitin sinulle. Itkin puhelimessa pahaa oloani ja sitä kuinka sattuu. Lohdutit ja hoit että selviän kyllä. Olit valmis hakemaan minut luoksesi kuudelta aamulla, ettei tarvitse yksin itkeä. Noan kuoleman jälkeen raahasit minut päivittäin haudalle, hait minut ja muistit aina ostaa kynttilät valmiiksi. 

Kiitos ihan kaikesta mitä olet tehnyt eteeni. Kiitos, että pakotit minut selviämään menetyksestä, sinusta oli suurin apu koska pakotit jaksamaan, raahasit minua haudalle ja hoit että minä selviän. Tiedän, että tulet seisomaan rinnallani aina, tekemään kaiken minkä voit eteeni ja sinä olet minulle se kallio johon nojata, kun omat jalat ei enää kanna. 

♡ Cecilia

Vastaukset teidän kysymyksiin

Annoin instagramissa mahdollisuuden kysyä jotakin mitä on aina halunnut tietää: lapsen menettämisestä, musta, selviämisestä tai Noasta. Kysymyksiä tuli aika paljon, joten vastaukset kysymyksiin kirjoitan kahdessa erässä. 

Kuinka koet elämän jatkuneen menetyksen jälkeen?

Hyvin. Oikeastaan melkein kaikki mun elämässä on mennyt aivan uusiksi Noan kuoleman jälkeen, parisuhde, paikkakunta, työpaikka ja osa läheisistä. Se muistuttaa hyvin siitä, että elämä kyllä jatkuu. 

Oliko Noa terve?

Tätä kysyi yllättävän moni. Kyllä, Noa oli aivan terve lapsi lukuunottamatta allergioita, joista pahin oli maito. Noa kyllä sairasteli todella paljon lyhyeen elämään nähden. 

Haluatko lisää lapsia?

Kyllä haluan.

Kuinka suuren pelon menetys jätti jälkeensä?

Oikeastaan ei kovin suurta. Välillä säikäyttää pahasti jos jonkun läheisen lapsi on sairaana, ja saatan hetken ajatella kuolemaa. Noan kuolema oli kuitenkin niin rauhallinen, että minkäänlaista kuolemanpelkoa mulle ei ole jäänyt. Menettämisen pelko kyllä on suuri, mutta kun sen tärkeimmän on jo menettänyt niin ei sitä pahempaa menetystä voi koskaan tulla vastaan. 

Kuinka muistelet Noaa?

Käyn haudalla viikottain, katson Noan kuvia usein ja paljon mietin ihania yhteisiä hetkiä. 

Miltä tuntui pitää kuollutta lasta sylissä?

Tämä on todella karu kysymys. Tähän en voi vastata mitään muuta kuin, että ihan hirveän pahalta. Sen tietää, kun sen kokee, sitä ei voi sanoilla selittää. 

Koska Noa haudattiin ja millaiset hautajaiset hällä oli?

Noa haudattiin 17.11.2018. Olen kirjoittanut postauksen hautajaisista. 

Miltä ero tuntui menetyksen jälkeen?

Hyvältä. Meidän yhteisessä kodissa Noa oli vaiettu puheenaihe. Oli kuin Noaa ei koskaan olisi ollutkaan, joka oli mulle hirveän ahdistavaa. Eron jälkeen tuntui, että sain pitkästä aikaa hengittää. 

Voiko parisuhde kestää maailman kauheimman asian tapahtuessa?

Uskon että voi. Mä olen väärä ihminen keltä kysyä tätä. Mun parisuhde ei kestänyt menetystä. 

Noan hautakiven tarina?

Tiesin jo sairaalassa, että haluan Noalle sydämenmuotoisen kiven. En halunnut sitä tylsää "yleistä kivifonttia" vaan jonkun nykyaikaisemman. Halusin persoonallisen kiven, jollaista ei tule vastaan. Noan nimen päällä lukee "Pieni enkelimme" ja tekstin alla on betonirekka. Betonirekka oli todella tärkeä saada kiveen, sillä Noa usein sanoi "Olen syntynyt betonimieheksi". 

Mitä olet opiskellut/opiskelet/haluat opiskella?

Olen opiskellut vajaan vuoden verran lähihoitajaksi, kuitenkin terveydellisistä syistä lopetin opiskelut. Tällä hetkellä en opiskele mitään, tulevaisuudessa haluan kouluttautua. 

Oletteko Noan isän kanssa jakaneet yhdessä ajatuksia surusta?

Yhdessä olessa jonkin verran, mutta Noa oli kielletty aihe meillä kotona, joten ei hirveästi yhdessä koskaan keskusteltu surusta. Eron jälkeen alussa enemmän kuin koskaan, mutta nykyään ei olla missään tekemisissä. Molemmat jatkaa omaa surutaivaltaan. 

Mikä on sun ja Noan paras muisto?

Jokainen yhteinen hetki jonka muistan, on paras muisto. Mieleen eniten painunut on kun Noa muutama päivä ennen kuolemaansa sanoi menevänsä kuolleen mummansa luo tähtiin, yksin. Ja sanoi vielä "Äiti älä ole surullinen" se muisto on hirveästi lohduttanut tämän vuoden aikana, että ehkä Noa jotenkin aavisti lähtevänsä mumman luo. Kun on oikein tuskainen hetki ja sattuu muistelen, että Noa kielsi olemasta surullinen.

Oletko koskaan kokenut, että ulkopuolelta olisi syytelty sua Noan kuolemasta?

Olen kokenut. Oikeuslääketieteellistä kuolinsyy tutkintaa johti poliisi, raportin tultua kotiin oli mut kirjattu rikoksesta epäillyksi, joka ilmeisesti on yleinen käytäntö. Muutama nimeltä mainitsematon mulle todella läheinen ihminen on ajatellut, että olen tehnyt Noalle jotakin, joka on aiheuttanut hänen kuoleman. Sekin varmasti on täysin normaali ajattelutapa, kun lapsen sydän pysähtyy ihan yhtäkkiä omaan sänkyyn nukkuessa.

Teetkö töitä?

Teen. Olen henkilökohtainen avustaja.

Oliko Noa suunniteltu vai vahinko?

Noa oli ihan suunniteltu, toivottu ja yrittämällä yritetty lapsi. Mutta mun mielestä yksikään lapsi, joka on päätetty pitää ei ole vahinko. 

Ajattelitko koskaan, että Noa saattaa kuolla?

En. Eikä kenenkään vanhemman pitäisi ajatella, että oma lapsi saattaa kuolla. Ei sellaista edes osaa välttämättä ajatella, jos ei ole menettänyt tai seurannut jonkun menetystä.

Miten voit tällä hetkellä?

Hyvin, elämä on tällä hetkellä tasaista. Tuska on helpottanut vuosipäivän jälkeen. 

Puhutaanko Noasta paljon sun läheisten keskuudessa?

Puhutaan, mun äidin kanssa puhutaan jotakin Noasta melkein joka kerta kun nähdään. Mun perhe on ollut mulle valtava tuki ennen ja jälkeen Noan kuoleman, ja siitä olen todella kiitollinen jokaiselle heistä. Niin kuin siitäkin ettei Noa ole kielletty aihe, vaan Noasta uskaltaa kaikkien kanssa puhua juuri silloin kun siltä tuntuu. 

♡ Cecilia

Tuskaiset pimeät yöt

Kello 01.30 pitäisi nukkua, mutta istun sohvalla tietokoneen äärellä kuolleen lapseni vaatteet sylissäni. Tänä yönä sattuu taas enemmän. Kipu viiltää jossain syvällä sisällä, lamaannuttaa, sotkee ajatukset ja yöunet. Kaipaus tuntuu syvällä. Kyyneleet tippuu sylissäni olevan haalarin päälle. Kyynel kerrallaan haalari kastuu, ensin se oli kuiva nyt se on jo kostea. Yritän puristaa sitä rintaani vasten, tuntea Noan lämmön ja sydämen sykkeen omaani vasten. Suljen silmät. Silmät kiinni voin kuvitella Noan. Haalarissa on tuoksu jäljellä, tuoksu joka saa joka kerta kyyneleet valumaan valtoimenaan poskiani pitkin. 

Noan lämpöä ja sykettä ei enää ole. On vain pieni ruumis hautausmaalla mullan alla. On vain kipu, kaipaus ja palasiksi hajonnut sydän. On vain minä ja kellon tikitys pimeässä asunnossa. Minä ja minun suuri suruni, suurin suruni. Joka paikkaan sattuu, sattuu niin hemmetin paljon. Tahtoisin nähdä, sulkea syliini enkä enää koskaan päästää irti. Naurahdan itselleni, istua nyt keskellä yötä haalarin kanssa itkemässä. Tätä lapsen menettäneen äidin elämä on, tuskaa joka iskee silloin kun sitä vähiten toivoo. Melkein poikkeuksetta aina keskellä yötä, silloin kun olisi aika nukkua. Suru ja tuska valvottaa, kipu ei anna tilaa unelle. 

En osannut suojella lastani pahimmalta. En osannut koskaan edes ajatella, että jonakin päivänä olisin saattanut oman lapseni hautaan. Pelkäsin usein, että menetän Noan, en silti osannut ajatella että niin voisi oikeasti käydä. Viimeinen iltamme on kirkkaana mielessäni, se sattuu vielä enemmän. 

Miten en voinut suojella pahalta? Pelastaa kuolemalta?

Noan viimeisenä iltana hän nukahti autoon. Nostin hänet nukkuvana turvaistuimesta ja yritin hiipiä sisälle ovesta mahdollisimman hiljaa. Laskin Noan omaan sänkyynsä ja riisuin toppatakin hänen päältään. Riisumisoperaatio tuntui mahdottomalta. Kun viimein sain vaatteet häneltä pois, vein ne eteiseen. Huokaisin helpotuksesta ja hetken luulin onnistuneeni. Kunnes takaani kuului varovaiset askeleet, pienet jalat vasten laminaattilattiaa. "Äiti" Noa kuiskasi hiljaa ja ojensi kädet minua kohti. Nostin hänet syliini, suukotin viileää poskea ja lupasin lukea iltasadun. Sängyssä hän painoi pään syliini ja luin pitkästyttävältä tuntuvaa lastenkirjaa mahdollisimman väsyttävällä äänellä (500 kertaa...ainakin). Kuulin tutun tuhinan sylistäni ja siirsin hänet oikeinpäin sänkyyn, pää tyynylle. Hän avasi silmät pieneksi hetkeksi, hymyili maailman kauneinta hymyään. Kertoi kolmella kielellä rakastavansa "Rakastan sinua, Love you, Älskar dig". Joka ilta hän kertoi kolmella kielellä rakkaudestaan. "Äiti rakastaaa sinua" totesin ja suukotin lämmennyttä poskea. Katsoin häntä ja poistuin valaistuun eteiseen.

Miksi lähdin? Miksi en tehnyt mitään? 

Jätin lapseni yksin nurkan takana vaanivan kuoleman armoille. Noa pelkäsi "tonttuja", joita meillä oli joka paikassa. Ikkunalla, vessassa, sängyn vierellä. Noa ei osannut pelätä kuolemaa, luuli menevänsä yöunille kuin joka ilta. Olin käynyt pääni sisällä taistelua siitä, ettei Noa ollut kuukauteen nukkunut vieressäni joka yö. Nyt ajatus sattuu erilailla, taistelu on erilaista. 

Ainoa mihin luulin pystyväni varmasti, oli Noan suojeleminen pahalta. Siinä tehtävässä todella epäonnistuin. Pahasti. En ymmärtänyt, että lapselle suurin vaara on kuolema. Äidille suurin vaara on lapsen menettäminen. Nyt ymmärrän sen, kun on oman lapsen kantanut hautaan, ei ole enää mitään vaaraa, pelkoa tai mitään pelättävää. Voisiko kipu jo hellittää, edes ihan hetkeksi vain, ensiyöksi vain... Voi, kun kyynelpato kuivuisi. 

♡ Cecilia