torstai 22. marraskuuta 2018

Mitä kuuluu Noan kuoleman jälkeen?

Noan kuolemasta on kulunut jo vajaa neljä viikkoa. Siihen aikaan mahtuu hirveä määrä tunteita, ja hetkiä. Kaikki aika on mennyt kuin sumussa eläen, tuntuu että juuri lähdettiin ajamaan Tampereelta kotiin, nyt Noa on jo haudattu ja hautajaisistakin on aikaa useita päiviä. 


Alkuun tuntui että kaikki on unta, mistään ei käsittänyt mikään, eikä mikään tuntunut juuri miltään. Aivot suojeli tunteilta, ja tuntui ettei kaikki tämä ole voinut tapahtua meille. Mä oon ollut taitava peittämään tunteita Noan kuoleman jälkeen, kaikista on voinut näyttää siltä, ettei musta tunnu mikään yhtään miltään. Rehellisesti kaikki kyllä tuntuu, kipu tuntuu päässä, rinnassa, käsissä, vatsassa, jaloissa, koko kropassa päästä varpaisiin. 

Pahin hetki lapsen kuolemassa, ei ole se kun lapsi kuolee, pahin tulee vasta jälkeenpäin. Kun Noan hengityskone sammutettiin, se oli mulle lohduttavaa. Pelkäsin niin jumalattoman paljon sitä, että Noa jää kiinni siihen koneeseen loppuelämäkseen, ja mä kärsin siinä sairaalasängyn vierellä, ja odotan, odotan että jotain tapahtuu ja mun pieni lapsi päästetään pois siitä kärsimyksestä. Se hetki kun Noa nukkui pois, oli mulle lohduttava hetki. Tiesin ettei Noa kärsi ja hänellä on kaikki hyvin.

Automatka Tampereelta kotiin tuntui niin väärältä, me oltiin matkalla kotiin. Mulla ei ollut enää lasta, tuntui kuin puolet musta olis revitty irti. Kotona kaikki muistutti Noasta, tavarat, seinät, lattiat, kodin tuoksu ja kaikki mihin katsoin muistutti Noasta. Saatiin nopeasti järjestettyä muutto, ja päästiin uuteen kotiin, jossa mikään ei muistuta Noasta. Saatiin uusi alku elämälle, lapsettomana parina. 

Meidän uuden asunnon yläkerrassa asuu vauva, mä kuulen sen itkun. Sen itku sattuu aivan saatanasti, puukoniskuja rintaan. Se itkee ja mä itken öisin sen kanssa. Sen vanhemmilla on lapsi, ja elämä sen lapsen kanssa. Mä yritän toipua mun ainoan lapsen kuolemasta, kuuntelemalla vauvan itkua mun omassa kodissa, se tuntuu pahalta. Mä rakastan edelleen lapsia todella paljon, mutta mua vituttaa katsoa niitä onnellisia vanhempia, voisin joka kertaa oksentaa.

Pahin hetki Noan kuoleman jälkeen oli se, kun hautajaisissa hauta peitettiin kannella. Mun olis tehnyt mieli mennä mukaan. Ollaan Rikun kanssa vitsailtu, siitä kuinka varastetaan Noan ruumis ja tuodaan se kotiin. Tässä tilanteessa on pakko olla joku juttu, jolle voi yhdessä nauraa. 

Mä oon nauranut useita satoja kertoja tässä neljän viikon aikana, mutta se ei ole aitoa iloa. Musta puuttuu jotakin, mussa on Noan kokoinen aukko. Makasin hautajaisten jälkeisenä päivänä keskellä päivää sängyssä, mun suurin toive oli se, että saisin Noan takaisin mun sisälle, saisin kokea uudelleen raskauden, synnytyksen ja vauva-arjen. Istuin sen yön kun Noan sydän pysähtyi, sen sängyn vieressä ja odottaisin koska se tapahtuu, niin mä voisin pelastaa mun lapsen. Elvyttää sen heti, saada sen elävänä sairaalasta kotiin. Sitten mä tajusin, että se on arkussa maan alla. Se hetki, oli ensimmäinen hetki kun mä tajusin kaiken. Mä tajusin, mitä mä oon menettänyt. Se päivä oli vaikein päivä, se oli vaikea elää. Sinä päivänä itkin enemmän kun koskaan, makasin vaan sängyssä ja itkin. Toivoin että Noa tulis takas kotiin ja sanois että tää oli vaan leikkiä, kaikki oli vaan leikkiä tai pahaa unta. Sitten voisin nauraa kaikelle. 


Löysin Noan vauvakirjat, yksi on kirja jota täytetään 18-vuotiaaksi asti, siinä on KUUSITOISTA tyhjää vuotta. Se ei oo oikein. Kuusitoista tyhjää vuotta muistuttamassa, etten mä saanut täyttää sitä ja antaa sitä Noalle sen 18-vuotis päivänä. Se olis ollut elämän mittainen lahja. Lahja, jossa olisi ollut sen koko onnellinen elämä, kohdusta aikuiseksi. Ei se koskaan saanut sitä, eikä tuu koskaan saamaan. 

Ja eilen katsoin Love Island suomen finaalia, kilpailijoiden äitejä oli siellä. Ne oli katsomassa niiden aikuisia lapsia. Mä olisin halunnut nähdä mun lapsen kasvavan. Oisin halunnut nähdä kun se kävelee suuri reppu selässä 1-luokalle ja siitä ylä-asteelle. Oisin halunnut olla sen ysiluokan päättäjäisissä, katsoa että, siinä mun poika saa päättötodistuksen, Oisin halunnut olla sen ammattikoulun tai lukion valmistujaisissa, katsoa että, siinä mun poika saa ammatin, ja olla ylpeä mun pojasta ja siitä mitä siitä tuli. Olisin halunnut nähdä sen vaimon tai miehen, sen lapset ja tutustua Noan puolison vanhempiin. Oltais yhdessä mietitty meidän aikuisia lapsia, ja niiden lapsuutta. Noa olis saanut lapsen, mä olisin ollut maailman onnellisin mummu, ristiäisissä ylpeä mummu lapsesta, joka sai maailman kauneimman nimen. Olisin ollut ylpeä mun pojasta. Ne olis mennyt naimisiin, mä oisin ollut maailman onnellisin anoppi. Ja taas kerran niin ylpeä mun pojasta. Olis tullut se päivä kun Noa olis haudannut mut, se olis ollut surullinen. Mutta mä olisin kuollut onnellisena, ja ylpeänä mun pojasta, ja kaikesta siitä mitä se on saanut ja tehnyt. 
Nyt mä hautasin mun pojan, ylpeä mä kyllä olin siitä miten paljon sen elämässä tapahtui ja miten mahtava oli tutustua siihen. Se oli maailman ihanin poika, mun oma ja niin jumalattoman rakas mulle. 

Nyt musta ei tullut ylpeää äitiä Noan saavutuksista, ylpeää mummua, anoppia tai mitään muutakaan. Eikä Noa haudannut mua, mä hautasin sen. Se on väärin.

Mutta silti mä olen maailman onnellisin äiti. Noa oli uskomattoman ihana, lahjakas ja valloittava poika. Mun lihaa ja verta, siitä mä saan olla onnellinen. 

                               ♡ Cecilia

24 kommenttia:

  1. En yleensä kommentoi ikinä mihinkään mutta nyt on pakko. Haluan vain toivoa aivan suunnattomasti teille voimia jokaiseen hetkeen ja päivään. ❤

    VastaaPoista
  2. Valtavasti voimia! Hetki kerrallaan, enempää ei aluksi tarvitse. Pieni poikanne elää sydämissämme aina.

    VastaaPoista
  3. Tuli kyyneleet silmiin ���� jaksamista ❤️

    VastaaPoista
  4. Tuntuu niin väärälle ❤️
    Aina kun ajattelen tai luen sun tekstejä ajattelee jos omalle kohdalle sattuu 😭 Haluu vaan pitää kiinni lapsista ja niistä hetkistä koska ei ikinä voi tietää millon on se viimeinen.

    VastaaPoista
  5. On niin väärin ��, ja sanoja niin vähän. Suuri lohtuhalaus ja rutistus. Otan osaa ja itken, ja rutistan omaani lujaa ja toivon sinulle ja miehellesi kaikkea mahdollista hyvää tulevaisuudessa, vaikka se nyt varmasti tuntuu utopistiselta ❤

    VastaaPoista
  6. Lapsen kuolema....asia, jota ei milloinkaan ymmärrä. Kumpa kukaan ei joutuisi milloinkaan kokemaan sitä ja silti kuitenkin niin moni joutuu. Elämän suurin suru. Voimia jokaiseen hetkeenne ja hengenvetoonne.❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eöämän suurin suru minkä voi kohdata. Uskon silti ettei ihmiselle anneta enempää kun pystyy kantamaan. ❤️Kiitos

      Poista
  7. Tuli kyyneleet silmiin. Voimia sinulle. En oikein löydä sanoja mutta suren teidän puolesta. Elämö on niin epäreilua. Äidin sydän on niin rikki tälläsen jälkeen. ��

    VastaaPoista
  8. Huhhuh. Upea teksti. Varmasti jokaisen vanhemman suurin pelko on menettää oma lapsensa. Mietin asiaa usein, miten siitä selviäisi? Tekstisi todistaa sen, että meissä vanhemmissa on voimaa kohdata se suurin suru. Kaikkea hyvää teille ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen selviää tästäkin jos se joskus omalle kohdalle sattuu. Pakko on jaksaa ja elämän jatkua ❤️ Sillä tästä selviää. Kiitos ❤️

      Poista