perjantai 23. elokuuta 2019

Oliko kuollutta lastani koskaan edes olemassa?

Kuukausien kuluessa lapseni kuolemasta, olen huomannut yhä useammin miettiväni, oliko häntä koskaan edes olemassa? 

Alussa muistot, tunteet, tuoksut ja Noan ääni oli hyvin vahvana päässäni, ajan myötä tuntuu koko ajan enemmän siltä, että olen unohtanut kaiken lapseeni liittyvän. 
Muistoja tulee mieleeni tietyissä hetkissä, mutta tuntuu etten silti muista mitään Noasta. 

Ajattelen usein, onko häntä edes koskaan ollut olemassa, vai oliko hän vain mielikuvitusta? 


Kysymykseen vastaus on äärimmäisen helppo, hän oli olemassa. En vain ymmärrä, kuinka nopeasti muistot katoaa mielestä, satuttaa, että mieleni on pyyhkinyt tuoksut, äänet ja tunteet pois päästäni, ainakin osittain.   

Katsoessani Noan kuvia, joudun usein miettimään sitä, että tuntuu etten tuntenut häntä lainkaan, välillä tuntuu, että katselisin jonkun tuntemattoman pienen ihmisen kuvia. 
Olen muutaman kerran säikähtänyt oikein kunnolla omia ajatuksiani, siitä että tuntuu ettei lastani ole ollut edes olemassa. 

On ollut helpottavan kamalaa huomata, kuinka en enää ajattele häntä ja kuolemaa joka sekunti vuorokaudesta. Kuolema palaa mieleeni silti edelleen päivittäin, mutta se ei ole enää mielessäni päällimmäisenä. 

Koen edelleen joskus iltaisin, jopa fyysisesti tuntuvaa surua ja syyllisyyttä lapseni kuolemasta, välillä en pääse ajatuksesta eroon. Niinä hetkinä tuntuu, että pää on niin täynnä kuolemaa, ettei se enää kestä. Luulin päässeeni syyllisyyden tunteista jo eroon, mutta olen lähiaikoina muutama iltana saanut huomata, että se ajatus valtaa välillä edelleen pääni.

Koen syyllisyyttä, kaikesta mitä lupasin Noalle, mikään niistä ei toteutunut. Koen syyllisyyttä siitä, että lapseni on joutunut kokemaan sydämenpysähdyksen yksin omassa huoneessaan, vaikka tiedän ettei hän ole välttämättä edes herännyt unesta siihen, vaan hänen pieni sydän on lakannut lyömästä unen aikana, silti koen, että minun olisi pitänyt kokea se hetki hänen kanssaan, ja auttaa häntä heti, että hän olisi luonani edelleen. 

Syyllisyys on tunteena äärimmäisen vahva, järki sanoo ettei mitään olisi voinut tehdä toisin ja jokainen vanhempi lupaa lapselleen asioita, mutta tunteet sanoo että olisin voinut tehdä asiat eritavalla, ja ehkä sitä kautta saada pelastettua lapseni sydämenpysähdykseltä, kärsimykseltä, kivulta, aivokuolemalta ja kuolemalta. Haluaisin, että järki voittaisi tunteet, mutta tuntuu ettei syyllisyyden tunteille näy loppua. 

Koen myös tuskaa siitä, että äidin kuuluisi suojella lastaan kaikelta, mutta minä en suojellut omaani kuolemalta. En ehkä olisi saanut pelastettua hänen henkeään mitenkään, mutta koen epäonnistuneeni äitinä, sillä en tehnyt "tarpeeksi" pelastaakseni hänet kuolemalta. 

♡ Cecilia

torstai 18. heinäkuuta 2019

290 päivää käsi kädessä kuoleman kanssa

Noan kuolemasta on kulunut pian jo yhdeksän kuukautta, siihen aikaan mahtuu järjetön määrä erilaisia tunteita. Ensin sitä velloi surussa, ja epätoivossa. Tuntui siltä, ettei elämä voi jatkua kun Noaa ei ole. Pikkuhiljaa pääni rupesi käsittelemään surua ja epätoivo hävisi. Nyt pystyn nauramaan, tuntemaan aitoa iloa. Hymyilemään, kun hymyilyttää. Koen, että olen jollainlailla jo selvinnyt lapseni kuolemasta, tuntuu, että jalkojeni alla alkaa olemaan maa, joka kannattelee. 



Vaikka oloni alkaa olla hyvä, ja tuntuu että elämä jatkuu koen silti romahduksia usein. Joskus kaikki palaa mieleeni, ja jään vellomaan suruuni. Muistelen Noaa päivittäin, katselen kuvia ja videoita, yritän palauttaa mieleeni kaikki ihanat muistot, ja hetket. Ei ole muuta, kuin muistoja. En käy haudalla enää päivittäin. Päässäni alkaa olla muutakin, kuin lapsi ja lapsen kuolema. 




Viimeisen blogitekstini jälkeen, on elämässäni tapahtunut järjettömiä muutoksia. 



Erosin Noan isän kanssa toukokuussa, ero oli yhteinen päätös, eikä siihen liittynyt sen suurempaa draamaa. Yhteinen aika loppui, ja kotimme muuttui kahden ystävän kommuuniksi. Istuimme samassa suruveneessä, mutta kumpikin souti eri suuntaan. Tuntui, ettei toisen kanssa pysty hengittämään samaa ilmaa. 



Muutin heti pois yhteisestä kodistamme, pieneen yksiööni lähelle vanhempiani ja siskoani. Sain paljon apua, uuden elämän aloittamiseen läheisiltäni. Kun pääsin uuteen kotiini, tuntui että pystyin taas hengittämään. Paino keuhkojen päältä hävisi, ja sain soutaa suruvenettäni juuri siihen suuntaan kun halusin. 



Kun elämässä menettää jotakin, voi tilalle saada jotakin parempaa. Vähän eron jälkeen, löysin rinnalleni uuden ihmeellisen ihmisen. Koen, että hän pitää minusta huolta, ja kuuntelee murheeni paremmin kuin kukaan muu pitkään aikaan. Hänen kanssaan pystyn hengittämään, ja saan soutaa mihin suuntaan haluan. Aluksi oli hankalaa, yrittää sanoittaa Noan kuolemaan liittyviä tunteita ihmiselle, joka niitä ei pysty ehkä koskaan käsittämään. Koen kuitenkin, että hänelle on helppo puhua kuolemaan liittyvistä tunteista. Välillä turhaudun, kun hän ei pääse pääni sisälle, eikä voi ymmärtää kokemaani tuskaa ja surua. Olen ollut itselleni ja hänelle armollinen, sillä ei hänen kuulukaan ymmärtää. Vain sen tuskan ja surun kokenut, voi ymmärtää miltä se tuntuu. Koen pitkästä aikaa, olevani aidosti onnellinen. 



Kävin Tayssin perinnöllisyyspoliklinikalla keskustelemassa Noan geenivirhe kokeista. Noalta ei löytynyt mitään sydän- tai epilepsia geenivirhettä. Se oli helpotus, ettei geenivirhettä löytynyt. Lääkäri kertoi kuitenkin Noan dna:ta olevan jäljellä, ja mahdollisuudesta ottaa siitä vielä aineenvaihdunta sairauksia aiheuttavat geenivirheet. 

Pohdin pitkään, haluanko testata enää mitään. Päädyin kuitenkin siihen, että haluan tietää oliko Noalla jokin aineenvaihdunta sairaus. Noan kuoleman selvittely, ei siis vieläkään ole täysin ohi. Nämä geenivirheseulonnat, tulevat olemaan viimeiset kokeet. Tuntuu haikealta, luopua toivosta selvittää miksi Noa sai infektiota, miksi joku niistä tunkeutui aivoihin, lopetti elintoiminnot, johti teho-hoitoon, aivokuolemaan ja lopuksi kuolemaan. Jos viimeisistä kokeista ei löydy mitään aineenvaihdunta sairautta aiheuttavaa geenivirhettä, jää kysymykset lopullisesti auki, enkä koskaan saa vastausta kysymykseen miksi. Jos kokeista löytyy geenivirhe, on edessä sen alkuperän selvitys. Geenivirhe voi olla joko minulta, Rikulta tai sitten Noa voi olla ensimmäinen suvussa, joka sitä kantaa. Toivon tietenkin, ettei mitään geenivirhettä löydy, mutta jos löytyy haluan ehdottomasti selvittää mistä Noa on sen saanut. 





Yritin hakea Tampereelta, kaikkia Noan terveystietoja, teholta ei ole mitään papereita meillä. Sain hakemukseeni kielteisen vastauksen, sillä olen "ulkopuolinen", eikä tietoja voida luovuttaa minulle. Aluksi hyväksyin vastauksen, enkä lähtenyt taistelemaan oikeuksieni puolesta. Luin jokin aika sitten Käpyn Facebook sivuilta, siitä ettei moni muukaan ollut saanut kuolleen lapsen terveystietoja, edes hoitovirhe tilanteissa. Asia palasi mieleeni, ja päätin että minun täytyy lähteä taistelemaan oikeuksistani. Perinnöllisyysklinikka käynnin jälkeen marssin potilasasiamiehelle, ja kerroin tilanteestani. Hän laittoi pyyntöni uudelleen menemään, hoitovirhe epäilynä. Koin hieman syyllisyyttä, sillä hoito Tampereen teholla oli hyvää, ja läheiset huomioon ottavaa. Potilasasiamies, kuitenkin sanoi että hoitovirhe epäily on ainoa mahdollinen tapa saada hoitotiedot. 



Nyt odotan kuukauden, että hakemukseni on käsitelty. Jos saan siihen edelleen kieltävän vastauksen, lähden viemään asiaa eduskuntaan. Sillä en auta itseäni, vaan muita saman tilanteen kohtaavia vanhempia. Vanhempia, joiden lapsi on elänyt tunteja, päiviä tai vuosia, eikä vanhemmillle anneta lapsensa tietoja, sillä he ovat "ulkopuolisia". 
Mielestäni vainajan tietojen luovutukseen liittyvät lainsäädännöt, ovat pahasti pielessä. Alaikäisen lapsen tiedot, kuuluu vanhemmille. Joillekin vanhemmille, ne olisi ainoa muisto lapsesta. Hoitovirhettä harvoin ymmärtää kuoleman hetkellä, sillä päässä pyörii melkoinen karuselli. Sitä on vain kiitollinen lapsen saamasta hoidosta, eikä välttämättä ymmärrä jos jotakin on tehty väärin. Haluan viedä asian eteenpäin, jos saan kielteisen vastauksen. Lakisäädöksiä täytyy muuttaa, ja vanhemmille täytyy antaa mahdollisuus katsoa lapsen tiedot. Toivon tietenkin, ettei kielteistä päätöstä tulisi, pidän kuitenkin järjen mukana, sillä todennäköisesti vastaus hakemukseeni on kielteinen. 



Kävin keskustelemassa Noan kuolemasta ammattihenkilön kanssa puolisen vuotta. Käynnit lopetettiin, ja olen voinut hyvin vaikka en enää joka viikko käy purkamassa kuolemaan liittyviä tunteita. Minua helpotti lopettaa puhumassa käyminen, kuolemasta on kuitenkin sen verran aikaa, että tunteet on hallittavissa. Romahdukset edelleen säikäyttää, ja saa mielen pitkäksikin ajaksi synkäksi. Joka kerta, sieltä kuilusta kuitenkin noustaan. Ennen suru oli niin syvä, ettei sieltä tahtonut päästä ilman apua ylös. Nyt suru on niin syvä, että sieltä pääsee ilman apua ylös, kun aikansa jaksaa odottaa. Tarvitsen edelleen paljon läheisiä ympärilleni, kannattelemaan kun en itse jaksa. Ennen he kannatteli minua kokonaan, nyt pitävät kädestä kiinni ja kannattelen itse itseäni. Elämä alkaa voittamaan, päivä kerrallaan. Tulevaisuus on silti mielessä yksi iso musta möykky, josta ei tule mitään kaunista. Yritän kuitenkin luoda uskoa tulevaisuuteni ja uskoa siihen, että selviän. 


"Suru muuttaa muotoaan ja aika korjaa"

Sanonta ei kuitenkaan päde vieläkään kohdallani. Suru lievenee, ja muuttuu kyllä siedettäväksi. Minua aika ei koskaan korjaa. Lapsen kuolemasta ei koskaan pääse yli, ja jos tuntuu että on päässyt, se on pelkkä haavekuva. 

♡ Cecilia

perjantai 15. helmikuuta 2019

Kirje 3-vuotiaalle äidin enkelille

Ystävänpäivänä 14.2.2016 lähdin sairaalaan, raskausviikkoja oli kasassa 41+1, kärsin sen koko yön kovista supistuksista, kipulääkkeistä ei ollut hyötyä. 15.2 pääsin viimein synnytyssaliin. Minä odotin sinua, odotin että saan nähdä, kuka sinä olet. 



Synnyit 15.2.2016 kello 13.23, kymmenen tunnin synnytyksen jälkeen. Minä rakastin sinua ensimmäisestä hengenvedostasi enemmän kuin mitään koskaan, tiesin sillä sekunnilla että suojelen sinua viimeiseen hengenvetoon saakka. Olit kaikki se mitä olin aina halunnut, olit täydellinen, juuri meille. Pala minua ja isiä, unelma josta oli tullut totta. Olit suurikokoinen syntyessäsi, napanuora kaulan ympärillä, onneksi selvisit ja olit täysin terve pieni poika. Äiti menetti verta kaksi litraa ja tajunnan. Olin tokkurainen, onneksi sairaalassa saa lisää verta ja rautaa kun tilanne sitä vaatii. 



Elämä kanssasi oli kummallista, en oikein tiennyt miten sinua kuuluu pidellä, imettää tai hoitaa. Isin kanssa emme saaneet edes pipoa päähäsi. Nopeasti opimme kuinka kanssasi ollaan, ja pieni pipokin saatiin päähäsi. Sinä olit sinivalohoidossa, lempipaikkasi oli äidin rinnalla. Meillä oli siinä kaikki, minulla sinut ja sinulla minut. Se oli tärkeintä. 

Sait nimeksesi Noa Oscar Joonatan, täydellinen nimi juuri sinulle. Vauvana sinulla oli refluksi, itkit paljon ja maidot tuli ulos korkeassa kaaressa. Nukuit kanssamme perhepedissä, pää korkealla tyynyllä. Se helpotti oloasi. Äiti sai rintatulehduksen sinun olessa muutaman viikon ikäinen, imetys loppui siihen kun maitoa ei tulehduksen jälkeen enää tullutkaan, koin syyllisyyttä siitä, sillä olisin halunnut antaa sinulle muistoja rinnalta. Siirryit korvikkeeseen ollessasi hieman yli kuukauden ikäinen. Refluksin takia sait korvikkeesi huoneen lämpöisenä. 



Kasvoit hurjaa vauhtia, painoa ja pituutta. Kasvoit omilla käyrilläsi, olit reipas poika syömään. Kun olit 7 kuukautta vanha, sanoit ensimmäisen kerran äiti. Sydämeni liikkui jokaisen kirjaimen kohdalla. Se minä olin, sinun äitisi. Elämä kanssasi oli helppoa ja rauhallista, nukuit koko elämäsi ajan pitkiä yöunia, et turhasta itkenyt ja olit valtavan reipas syntymästäsi saakka. 



Kasvaessasi opit jatkuvasti uusia sanoja, ja jo 1-vuotiaana puhuit usean sanan lauseita. 2-vuotiaana kanssasi pystyi käymään syvällisiä keskusteluja, tiesit vastauksen kaikkeen ja lauloit omia laulujasi. 
2-vuotiaana sinulla oli vahva oma tahto, vaikka olit silti kiltein lapsi, jota olen koskaan tavannut. Sinusta sai olla päivästä toiseen ylpeä. Tuntui kuin olisit ollut paljon vanhempi, puhuit niin valtavasti ja tiesit maailmasta liikaakin ikääsi nähden. 

Nukuit koko elämäsi samassa sängyssä kanssani, se oli sinulle tärkeää. Olit muutenkin kova olemaan sylissä. Halasit lujaa ja suukotit suoraan huulille, suukon jälkeen kysyit nauraen "oliko märkä?". Iltaisin käydessäsi nukkumaan toivotit hyvää yötä ja kerroit kolmella kielellä rakastavasi. Jos joku oli surullinen tai itki, tokaisit "älä ole surullinen". 

Kun Sirkka mummasi nukkui pois lokakuussa, pohdimme yhdessä paljon kuolemaa. Sinulle oli selvää, että kun ihminen kuolee hänestä tulee tähti taivaalle. Herätit minut todella kun yhtenä iltana sanoit minulle "Menen katsomaan Sirkka mummaa tähtiin, yksin." Mietin kauan mitä sinä tarkoitit ja mistä ajattelit meneväsi tähtiin yksin, ilman äitiä? Nyt sanojesi merkitys on minulle selvä, ajatus lohduttaa. Ehkä sinä tiesit mitä tulee tapahtumaan. 



Marraskuussa oli se päivä, jota en koskaan uskonut kokevani. Löysin sinut sängystäsi, et hengittänyt. Ihosi oli viileä, ja olit täysin veltto. Äiti tiesi heti ettei kaikki ole hyvin. Nostin sinut velttona lattialle ja aloitin ohjeiden mukaan elvytyksen. Kasvosi mustana meikistä, vaistoni siitä ettei se pääty hyvin. Äiti tiesi, että se päättyy helvettiin joka ei koskaan pääty. Kun sydämesi saatiin lyömään, en tiennyt olisinko ollut iloinen, elvytys kesti pitkään ja aivosi oli kauan ilman happea. Kun olin matkalla Tampereelle tätisi kanssa mietin vain, että miksi juuri sinä? Tampereella asiat selvisi pikkuhiljaa, tilanne oli lohduton. Kuulin lääkäriltä, että sinä et tule heräämään. Se paino joka valtasi koko kropan, jätti alleen ja painoi kasaan. Ajattelin että minä en hautaa alle 3-vuotiasta poikaani. Huusin sen ääneen useita kertoja, se oli ajatuksenakin liian suuri kestää. 

Kun kuulin 1.11 aamulla että mitään toivoa ei ole, eikä sinua voida enää auttaa sillä olet aivokuollut. Se oli hirveämpää kuin mikään koskaan. Se oli se minkä äiti oli tiennyt elvytyksestäsi saakka. Olin arvannut, että elämäsi päättyy - sydämellä ei tee mitään jos aivot eivät toimi. Olin surullinen, samaan aikaan kiitollinen siitä että taistelusi päättyy. Kenenkään ikäisesi ei kuulu taistella pitkiä aikoja, olin kiitollinen että taistelusi päättyi. 

Pidin sinua sylissäni viimeiset hengenvedot, tuntui että olisit ollut jälleen vastasyntynyt. En pystynyt katsomaan sinua, sillä olit oma itsesi, silti ihan erilainen kuin koskaan. Sinusta viimeisen kerran luopuminen oli vaikeinta elämässäni, olit lähelläni mutta tiesin, että joudun luopumaan sinusta. En olisi halunnut päästää irti koskaan. 
Kotiinlähtö ilman sinua oli lohdutonta. Olin matkalla kotiin, mutta tärkein ei ollut mukana. Tärkein oli viety minulta, ilman lupaa ja vastoin tahtoani. 



Kotona, jäätyäni yksin makasin sängyssäsi ja kaipasin sinua niin, että joka paikkaan sattui. Tarvitsin sinua, halaamaan ja sanomaan "äiti älä ole surullinen", tiesin etten näe sinua enää koskaan, mutta sanasi kaikuivat korvissani. Äiti oli surullinen ja tulee aina olemaan. 

Nyt kun kuolemastasi on kulunut muutama kuukausi, olet mielessäni päivittäin mutta olo on helpottunut. Elämässä on jotain elämisen arvoista, vaikka ensin halusin vain luoksesi. Tämä viikko on ollut äärimmäisen raskas, kaipaan sinua niin että joka paikkaan sattuu. Hengittäminen sattuu, kaipaan niin paljon. Äiti piti lupauksen, suojelin sinua viimeiseen hengenvetoon saakka. Ensimmäisestä hengenvedosta viimeiseen minä yritin olla paras äiti juuri sinulle. Tulen aina rakastamaan sinua enemmän kuin mitään muuta koskaan. En mitään, en ketään niin kuin sinua.

Tänään sinä täytät 3-vuotta. Ihanaa syntymäpäivää rakas, kuvittelen että tänään halataan lujaa, suukotetaan suoraan huulille ja nauraen kysytään "oliko märkä?". Surun tullessa sanot minulle "äiti älä ole surullinen". Illalla kerrot kolmella kielellä rakastavasi minua. Niin minäkin sinua Noa, kolmella kielellä. 



Rakkaudella: Äiti

lauantai 12. tammikuuta 2019

Miksi Noan sydän pysähtyi ?

Olen saanut hirveän määrän kyselyitä siitä, miksi Noan sydän pysähtyi ja mikä oli kuolinsyy? Aiemmin olen joutunut aina vastaamaan etten tiedä itsekään - nyt Noan ruumiinavaus asiakirjat ovat saapuneet ja meillä on syy, jota syyttää


Noan sydän pysähtyi aivotulehduksen takia. 

Ruumiinavauksessa ainoa käteen jäänyt kuolinsyy on infektiosta johtuva aivotulehdus. Avannut lääkäri uskoo, että Noa on voinut saada massiivisen kouristuksen, joka on aiheuttanut elottomuuden. Taustalla voi silti olla myös aivoperäinen uniapnea, ne ei ruumiinavauksesta selviä mitenkään. Ainoa avauksessa löytynyt syy on virusinfektioperäinen aivotulehdus. 

"Aivojen neuropatologisessa tutkimuksessa todettiin huomattavaa turvotusta. Isoaivokuorella ja valkeassa aineessa todettiin runsastakin imusolujen kertymistä, joka sopii aivotulehdukseen. Viruksen aiheuttama aivotulehdus voi tulla kyseeseen, mutta näytteistä ei pystytty päättelemään taudin aiheuttajaa."

"Merkittävin löydös ruumiinavauksessa oli aivojen tulehdus. Se on aiheuttanut Noalle alkuvaiheen tajuttomuuden ja elottomuuden. Sydän saatiin sykkimään 25 minuutin viiveellä. Viive on kuitenkin ollut sen verran pitkä, että siitä on aiheutunut keskushermostoon laajat hapenpuutteesta johtuneet muutokset ja kuolema. Lapsi oli ollut sairaalahoidossa infektioiden vuoksi ja kuoli infektioon alle kolmen vuoden iässä. Noan kuolemansyyksi kirjataan aivotulehdus ja välittömäksi kuolinsyyksi hapenpuutteesta johtunut laaja aivovaurio." 

Ruumiinavauksessa selvisi että Noalla on mahdollisesti ollut Aminohappojen kiertohäiriö, kaksi eri keuhkotulehdus virusta sekä kroonista keuhkoputkentulehdusta. Terve lapsi, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan terve. 

Aivotulehdus voi tulla mistä vaan viruksesta, joka pääsee tunkeutumaan aivoihin. Noalla oli muita lapsia suurempi alttius saada infektioita, ja nyt uusin infektio meni aivoihin ja tappoi Noan. 

Olo on helpottunut, koko prosessi on viimein saatu päätökseen. Noa on haudattu ja kuolinsyy on saatu selville, onneksi. Nyt meillä on aivotulehdus, jota syyttää kaikesta. 

♡ Cecilia

perjantai 11. tammikuuta 2019

Mitä kuuluu nyt - synkkyys on poistunut

Noan kuolemasta on kulunut yli kaksi kuukautta, tämä kahden kuukauden aikana kuljettu matka on muuttanut mun elämää ja mua ihmisenä.


Hautajaisten jälkeen elämä oli synkkää, valoa ei näkynyt ja elämän jatkuminen oli kaukainen ajatus, tuntui että kun selviää hetken tai päivän on voittaja. Tuntui että elämä ei tästä voi jatkua, vaan se päättyy tähän. Ajatukset oli synkkiä ja tunteet liian suuria kestettäväksi. Olin vihainen, pettynyt ja surullinen. Vihasin elämää, olin pettynyt itseeni äitinä ja suru oli niin suurta, että se mursi sisältä, elämä tuntui kamalalta ja ajattelin vain että tämä ei ole se elämä jota mä aion elää mun kuolemaan saakka, se ei ollut se mitä halusin tai mitä olin valinnut. Se oli jonkun muun luoma elämä, ja mä en sitä halunnut elää.

Ajattelin useita kertoja, että jos mä pääsisin pois niin olisi helpompi olla, toivoin kuolemaa ja sitä että pääsen Noan kanssa samaan paikkaan, ettei pienen lapsen tarvitse olla yksin, ilman äitiä. Olisin halunnut jonkun sairauden, joka olisi tappanut mut, toivoin että ajaisin kolarin josta en selviäisi. En puhunut kenellekään toiveestani päästä pois, en halunnut huolestuttaa tai saada ketään syyttämään itseään tilanteestani. En puhunut edes omalle mielenterveyshoitajalleni. Noan kuoleman jälkeen mun äiti sanoi, että mun ja mun siskon täytyy luvata että me haudataan hänet ja meidän isä eikä toisinpäin. Lupasin mun vanhemmille etten tee itselleni mitään, ja hautaan heidät niin kuin sen kuuluu mennä. 

Nyt kun Noan kuolemasta on yli kaksi kuukautta, synkkyys on poistunut elämästä. Enää kaikki ei ole vain mustaa, elämässä on myös muita värejä. Osaan olla aidosti iloinen ja nauraa, enkä koe siitä syyllisyyttä, Noa olisi halunnut että äiti on iloinen. Noa on mielessä päivittäin, mutta ei enää joka ikinen minuutti ja sekunti. 
On hetkiä kun Noa tulee mieleen ja saatan itkeä hänen menetystä, joskus itku voi kestää useita tunteja. Sitten tajuan taas että ei helvetti mun poikani ei ole täällä, hän on kuollut. Se tuntuu vielä surullisemmalta, eikä itkusta saata tulla loppua millään. Itkun jälkeen tulee se hetki kun sanon itselleni että: Elämä jatkuu ja nyt vaan pitää olla vahva. 

Noa tulee mieleen kaduista, taloista, ruoan laitosta, tv ohjelmista ja vähän sieltä sun täältä. Mietin häntä todella usein, mutta nyt pystyn miettimään onnellisia hetkiä yhdessä, ilman että romahdan totaalisesti. Osaan jo olla kiitollinen, kaikesta mitä koettiin yhdessä. Osaan iloita niistä hetkistä, enkä romahda. Kuoleman toive on poistunut, en halua pois. Elämään saattaa tulla suuria vastoinkäymisiä, jotka tuntuu mahdottoman vaikeilta, silti ne on koettava ja elämän on jatkuttava. Nyt tuntuu, että tämä on mun elämä ja tämän mä haluan elää loppuun saakka, vaikka sattuu välillä niin mä oon tän elämän itselleni luonut, joku otti mun lapsen multa pois mutta mä jatkan elämää ja muistelen rakkaudella sitä äidin pientä poikaa.


Alussa mietin paljon sitä, että mä en ole äiti. En voi kutsua itseäni äidiksi sillä mä en sitä ole. Olin äiti, jolta riistettiin se äitiyden luova tekijä, se lapsi ja ilman sitä lasta mä en voi olla äiti. Nyt ajan kuluessa olen tajunnut ettei äitiyteen tarvita elävää lasta, mä olen äiti taivaassa olevalle lapselle ja se on ihan sama asia. Nyt mä voin huoletta kutsua itseäni äidiksi, sillä sitä mä olen ja tulen aina olemaan. Mä olen Noan äiti vaikkei Noa täällä ole. 

Jos mietin tätä kulunutta kahta kuukautta, se on muokannut mua ihmisenä, paljon. Oli aika ennen lapsen kuolemaa ja sen jälkeen. Vanha minä ja uusi minä. Elämä ei ole millään lailla samanlaista, vaikka toisaalta se on täysin ennallaan. Jotain puuttuu, mutta se ei enää määritä mun tekemisiä, sanomisia, elämän jatkumista tai muutakaan. Se tulee aina olemaan osa mua, mutta mä elän sen kanssa ilolla. Ilolla siitä että sain olla Noan äiti, kokea kaiken hänen kanssaan ja nyt elän elämää jossa Noaa muistellaan, haudalla käydään ja se vaan on osa just mua. 

Haudalla oon käynyt joka päivä tai joka toinen päivä, riippuen mahdollisuudesta käydä. Se on mulle onnellinen paikka. Mua ei satu käydä siellä, eikä se tee mua surulliseksi. Oon siellä onnellinen siitä että olen lähellä mun lasta, vain siellä. Mulle ilon tuo se jos joku muu on käynyt viemässä sinne kynttilän, ja usein siellä palaa useita kynttilöitä. Oon onnellinen ja kiitollinen että muutkin muistaa Noan. Haudalla käyminen on osa mua nyt, ja olen onnellinen että siellä pääsen lähelle Noaa. 


Elämä jatkuu ja se kantaa eteenpäin. Enää ei ole synkkää, surullista ja mustaa. On onnea, iloa, surua ja kiitollisuutta. 

♡ Cecilia

tiistai 8. tammikuuta 2019

Raskaus jota ei koskaan ollutkaan

Veitsenterällä, varovasti. Silti mitään muuttaisi en. Tahdon käydä tän loppuun asti,
Peläten ja tahtoen

Joulukuu oli tunteikasta aikaa, luulimme saaneemme sen josta olemme jo useita vuosia haaveilleet ja hiljaa toivoneet. Luulimme saaneemme sen, joka tekee meistä kokonaisen ja tekee meidät taas onnelliseksi. Toivoimme niin kovasti, uskoimme ja luotimme, mutta kaikki ei aina mene niin kuin olisi toivonut. Joskus elämä yllättää todella, sen olen saanut huomata lähiaikoina. Luulin ennen, että lapsi hautaa vanhempansa mutta sekin meni ihan eri tavalla mitä luulin, toivoin ja halusin. Elämästä ei koskaan voi tietää. 


Olemme yrittäneet lasta kohta kolme vuotta, useita kertoja olen saanut pettyä, mutta tämä pettymys on erilaista. 


Tein 11.12 positiivisen raskaustestin, olin maailman onnellisin, luulin että saamme sitä mitä olemme useita vuosia toivonut. Uskoin, että toiveisiimme on viimein vastattu. En uskonut yhden testin tulosta, joten äitini osti digitaalisen raskaustestin, joka näyttää viikot. Sen testin pitäisi olla erittäin luotettava.   Ei se ollut. 
Raskausoireet alkoivat testin teon jälkeen painamaan päälle kunnolla, tietyt ruoat oksettivat, ja niiden syömisen jälkeen piti viettää vessanlattialla useita minuutteja. Olin jatkuvasti väsynyt, tuntui että voisin nukkua 24 tuntia vuorokaudesta, eikä sekään riitä. Olo oli kuin raskaana olevalla. En tiedä loiko pääni raskausoireet ? Onko se edes mahdollista ? 

Huolestuin kun 7.1 aamupäivällä aloin vuotamaan reilusti kirkasta verta, välillä sitä tuli kuin putouksesta ja välillä hieman vähemmän. Tiedän että niukka verenvuoto on normaalia raskauden alussa, joten en ottanut yhteyttä minnekään. Illalla noin. kello 18 alkoi kovat vatsakivut, otin särkylääkkeitä ja kävin kuumassa suihkussa. Kipua ei hellittänyt mikään, joten lähdin äitini kanssa naistentautien päivystykseen. Oletuksena oli että olisin saanut keskenmenon. Edellisen keskenmenon aikana vuoto ja kivut olivat samaa luokkaa. 

Hoitaja mittasi lämmön ja verenpaineen, paineet oli korkealla ja syke oli yli 120. Otettiin perusverenkuva ja HCG-arvo, jolla varmistetaan raskaus ennen ultraamista. Odoteltiin lääkärille pääsyä, jännitti ja hirvitti. Olin varma että raskaus on keskeytynyt, ja olen menettänyt pienen ihmisen alun, jonka olisin niin kovasti halunnut. 

Kun menin lääkärin luokse oli järkytys, kun hän totesi että HCG - arvo on nolla! 
Hän halusi kuitenkin vielä katsoa ultralla, miltä kohdussa näyttää. Kohdussa ei näkynyt kun pelkkää menkkoihin liittyvää limaa. Mun kuukautiset ei ole Noan synnytyksen (2016) jälkeen tulleet ollenkaan joten nämä luomukuukautiset on ihan täysi mysteeri. Olisin halunnut nähdä oman ilmeeni lääkärin sanoessa, että jostain syystä nyt mun oma kuukautiskierto on käynnistynyt ja yllättänyt mut todella. Kukaan ei voi tietää tuleeko ensi kuussa kuukautisia, vai onko nämä nyt satunnaiset kuukautiset. 

Päivystyskäyntiin liittyy valtava määrä tunteita, suru siitä että luulin raskauden keskeytyneen, ilo siitä etten joutunut kokemaan keskenmenoa ja suru siitä ettei mitään raskautta ole koskaan ollutkaan. Pää on aika pyörällä tällä hetkellä. 

Kerkesin varata itselleni lääkärineuvolan ensi viikolle, kun raskausviikkoja (kuvitteellisia sellaisia) olisi ollut kahdeksan. Hoitaja kehoitti kuitenkin menemään lääkärille, ja pyytämään lähetettä lapsettomuushoitoihin. Yritystä on takana vajaa kolme vuotta, yksi keskenmeno ja ilmeisesti yksi kemiallinen raskaus. Elämä potkii joitakin päähän huomattavasti enemmän. 

Päätin mennä ensi viikolla lääkärille, ja toivon että saisimme viimeinkin lähetteen lapsettomuushoitoihin. Vauvankaipuu on erittäin kova ja kipeä, tekisimme mitä vain jos saisimme terveen pienen. Toivon että meillä vielä onnistaa vauva rintamalla, ja mieluiten nopeasti! 

Onko teillä ollut kemiallisia raskauksia? 

♡ Cecilia

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Vuosi 2018 - iloa ja surua

Meidän viime vuoteen mahtui loppuvuoden surun lisäksi paljon ihania ja tärkeitä hetkiä. 

TAMMIKUU 2018: 

Tammikuun puolessa välissä mun kummityttö tuli ensimmäistä kertaa käymään meillä, äitinsä kanssa. Meillä oli hauskat pari päivää, käytiin keskisellä ja katsomassa meidän tulevaa kissavauvaa. 


Noa nielaisi loppukuusta nappipariston, menimme ambulanssilla sairaalaan ja päästiin kotiin odottamaan patterin poistumista. Mentiin seuraavana päivänä takaisin kun Noan kakassa oli verta, paristo ei ollut liikkunut vuorokaudessa. Lähdettiin osastolle yöksi, ja Noa laitettiin tippaan. Aamulla paristo poistettiin nukutuksessa tähystyksellä vatsalaukusta. Selvittiin onneksi todella pienellä vaivalla, ja Noa selvisi kaikesta. Kirjoitin paristosta laajemmin tammikuussa, postauksen pääset lukemaan tästä!


HELMIKUU 2018:

Helmikuun alussa meille muutti kissavauva, Nelli. Nellin olin varannut jo lokakuussa 2017, ja olimme kerran käyneet häntä katsomassa. 
Nelli haettiin vajaan 60 kilometrin päästä, ja automatka meni hyvin. Noa oli jo pitkään odottanut innolla uutta ystävää. He tulivat heti todella hyvin toimeen ja nukkuivat ensimmäisestä yöstä lähtien vierekkäin tai niin että, Nelli nukkui Noan tyynyllä. 


Helmikuun loppupuolella juhlittiin Noan 2-vuotis syntymäpäiviä, vieraita oli paljon ja Noa sai paljon hienoja lahjoja, jotka kaikki olivat hänelle mieluisia. 


MAALISKUU 2018:

Maaliskuun alussa täytin vihdoinkin 18-vuotta, ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni täysi-ikäinen äiti. Sain myös ajokortin, jota varten oltiin pitkään opeteltu autolla ajamista. Kiitos isä kun jaksoit opettaa mut ajamaan, ja mahdollistit mulle ajokortin. Vietin myös aika railakkaan ja villin ensimmäisen baarikierroksen, kiitos siitä Jessica ja Jarno


Maaliskuussa kävin ottamassa kolmannen tatuoinnin Vaasassa. Se on muistotatuointi mun kuolleelle isomummulle, joka oli mulle todella tärkeä. Hänen kuollessa olin vasta 10-vuotias, enkä silloin ymmärtänyt asiasta hirveästi. Onneksi kuitenkin olin jo niin vanha, että muistan useita tärkeitä hetkiä, joita olemme yhdessä viettäneet. Fontti valittiin sen mukaan, ettei siitä ulkopuoliset saisi hirveästi selvää. Teksti on itselleni tärkeä, mutta ei kuulu vaikka kaupankassalla kohdatulle ihmiselle. 


HUHTIKUU 2018:

Huhtikuun alussa käytiin laivalla, minä, Riku ja Noa. Se oli Noan ensimmäinen laivamatka, ja valitettavasti myös viimeinen. Noan lempipuuhaa laivalla, oli käydä ostamassa limsakoneesta juotavaa. Kun kävin hänen kanssa koneen luona hakemassa limsan, takaisin hytille kävellessä Noa katosi takaani. Kävelin taaksepäin ja näin hänet jonkun muun hytissä, jossa oli ovi auki. Noa vain seisoi hytissä hymyillen ja katseli 20-vuotiaita poikia, jotka olivat laivalla ottamassa kuppia. Pyysin anteeksi ja yksi poika sanoi Noalle "Saat tulla tänne sitten 15-vuoden päästä", mua hävetti koko tilanne. Noan mielestä oli aivan mahtavaa, ainakin iloisesta naurusta päätellen. Siinä oli isille kerrottavaa, kun päästiin omaan hyttiin.


Nelli kasvoi kovaa vauhtia ja ruoka maistui vähän liikaakin. Edelleen Nelli tuli Noan kanssa todella hyvin toimeen, Noa tykkäsi leikittää Nelliä kepillä jonka päässä oli höyheniä. Nelli oli kasvanut jo isoksi, eikä näyttänyt enää kissanpennulta. 


TOUKOKUU 2018:

Toukokuun alussa lähdettiin Vaasaan kylpylälomalle, minä, Noa ja mun kaveri Minttu. Noa oli reissussa lähinnä innoissaan ketsupin syömisestä suoraan kupista ja ryhmä hau lehdestä, jonka hän sai koska hänestä oli hotellilla otettu vahingossa kylpylä lipun aikuisten hinta. Noa pelkäsi uimassa oloa, mutta altaalla oleva lohikäärme oli kiinnostava. Uimassa hän oli vain sylissä tarrautuneena kaikilla raajoilla kiinni muhun. Lomasta tuli yksi vuoden parhaimmista muistoista. 


Toukokuun aikana olin koulusta työharjoittelussa vanhainkodissa. Jos ihan rehellisesti sanotaan se oli järkyttävää ja henkisesti äärimmäisen raskasta. Olen aina pitänyt vanhuksista, ja halunnut työskennellä heidän kanssaan. Tuolla asiat olivat kuitenkin jotenkin todella pielessä. Jouduin syöttämään väkisellä useita vanhuksia, jotka olivat niin kipeitä ja laihoja ettei heitä voitu enää nostaa sängystä ylös. Yksi vanhus itki ääneen joka kerta kun jouduin työntämään lusikan väkisellä hänen suuhun, sen ollessa tiukasti puristettu kiinni. Vanhukset olivat huonokuntoisia, ja suurin osa oli vuodepotilaita. Sieltä jäi kuitenkin myös monia ihania muistoja, sillä he olivat aivan ihania ihmisiä suurin osa. 


KESÄKUU 2018:

Kesäkuun alussa Riku valmistui yhdistelmäajoneuvonkuljettajaksi, kolmen vuoden opiskelun jälkeen. Oltiin Noan kanssa Rikun koululla valmistuneiden juhlassa, jonka jälkeen mentiin rannalle ottamaan valmistujaiskuvia. Pidettiin meillä myös aika isot juhlat valmistumisen kunniaksi. Sain olla todella ylpeä Rikusta, hän kävi koulua tunnollisesti vauva-vuoden aikana ja muinakin vuosina. Vei tunnollisesti vielä Noan päiväkotiinkin ennen koulunalkua. 


Kesäkuun alussa lähdettiin myös Vaasaan minä, Riku, Minttu ja Noan kummisetä Eetu. Mentiin kesän ensimmäisille festareille YleXPopiin. Sen loputtua ajettiin kummitusmetsän kautta kotiin, ja poikien sammuttua takapenkille käytiin Mintun kanssa yöuinnilla. Tämäkin oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista muistoista. Kesä, musiikki ja ystävät. 


HEINÄKUU 2018: 

Heinäkuussa vaan oltiin ja nautittiin poikkeuksellisen kuumasta kesästä, hyvistä rantakeleistä ja lämpimästä uimavedestä. Käytiin paljon Noan ja Mintun kanssa rannalla, uitiin ja syötiin paljon jäätelöä. Heinäkuu oli kesän rauhallisinta aikaa. Heinäkuussa Noalla riitti naurua ja hymyä, kun ei tarvinnut pukea juuri mitään päälle kotoa lähtiessä. 


ELOKUU 2018:

Elokuun alussa oli solarit, jonne mentiin Rikun, Jessican ja Jarnon kanssa. Ne oli toiset ja viimeiset festarit kesän aikana. Riku pääsi nollaamaan armeija tuskat kertaheitolla. Riku lähti heinäkuussa armeijaan ja pääsi ensimmäiselle kotilomalle juuri sopivasti solari viikonloppuna. 


Elokuuhun mahtui myös pelkoa ja itkua Noan terveyden kanssa. Huomasin 15.8 yöllä kello 02.05 ettei Noa hengitä, soitin ambulanssin. Kymmenen minuutin päästä meillä kotona oli neljä palomiestä, kaksi ensihoitajaa ja kaksi lääkäriä. Noa saturoi vain 80 ja verensokeri oli 15,9 eli korkea. He totesivat, että Noalla on joku kouristuskohtaus päällä, hän sai kouristuslääkkeen nenän kautta ja suoraan suoneen pistettynä. Lähdettiin ambulanssilla sairaalaan ja sairaalassa Noa sai lisähappea maskin kautta ja saturaatio lähti nousuun. Nukuttiin yön yli osastolla, ja todettiin kaiken olevan kunnossa. Käytiin aivokäyrällä varmuuden vuoksi, sekin oli täysin normaali. Saatiin resepti kouristuslääkkeeseen ja diagnoosiksi kuumekouristus, vaikka Noalla oli vain 38 astetta kuumetta. Se säikäytti todella. 


SYYSKUU 2018:

Syyskuussa Noalta leikattiin kitarisat, päiväkirurgisena operaationa. Mentiin aamulla sairaalaan, iltapäivällä päästiin kotiin. Noa oli kuorsannut syntymästään saakka, jonka lisäksi hän oli alkanut saamaan hengityskatkoksia kuorsauksen yhteydessä, niiden oletettiin loppuvan kitarisan leikkauksen jälkeen. Ne ei kuitenkaan koskaan loppunut. 


Syyskuun lopulla oltiin Rikun kanssa kahdestaan laivalla, meidän 4-vuotispäivän kunniaksi. En olisi ikinä 8-luokalla uskonut että ollaan tässä vielä näin vanhoina. Meidän suhde on kuitenkin kestänyt ylä-asteelta saakka tähän päivään. Olen ylpeä meistä, ja siitä että ollaan pysytty yhdessä vaikka meillä ei todellakaan ole ollut helppoa. 


LOKAKUU 2018: 

Lokakuussa Rikun mumma, Noan isomumma Sirkka nukkui pois, syövän uuvuttamana. Oltiin hänen hautajaisissa, ja ne oli Noalle ehdottomasti liikaa. Hän sai siellä, hirveän itkukohtauksen ja joutui lähtemään kesken muistotilaisuuden pois. 


Lokakuussa 30.10 yöllä Noan sydän pysähdyi. Löysin hänet elottomana hänen omasta sängystä ja aloitin elvytyksen, elvytystä jatkoi ensihoito ja se kesti yhteensä 25 minuuttia. Noan lämpö oli vain 34 ensihoidon saavuttua paikalle. Lähdettiin ambulanssilla sairaalaan, ja aamuyöllä siirryttiin Tampereelle. Noan koko taistelun voit lukea tästä! 

MARRASKUU 2018: 

Marraskuun ensimmäisenä päivänä Noa todettiin aivokuolleeksi, hengityskone oli ainoa, joka piti häntä elossa. Se sammutettiin ja Noa päästettiin pois kärsimyksestä, kivusta ja tiedottomasta tilasta. Haluan uskoa että Noa tunsi tai tiesi jotakin, vaikka lääkäri sanoi useaan kertaan että Noa ei todennäköisesti näe, kuule tai tunne mitään. Oman lapsen taistelu teho-osastolla, aivokuolema johon johti tuntematon sydänpysähdys on jotain niin käsittämättömän suurta etten vieläkään pysty käsittelemään asiaa sen suuremmin. Marraskuu oli elämäni hirvein kuukausi, mutta ihmiselle ei anneta enempää kun hän pystyy kantamaan, se ajatus kantaa elämässä eteenpäin kivusta ja tuskasta huolimatta. Päällimmäinen tunne on valtava kiitollisuus yhteisestä ajasta kanssa maailman mahtavimman pienen ihmisen. ♥ 
Alla on elämäni tärkein kuva, viimeinen yhteinen kuva musta ja Noasta. Kuva on otettu Noan kuoleman jälkeen, joka tekee siitä vielä tärkeämmän kuvan, hän sai lähteä siitä mihin kuuluu, oman äidin sylistä. Äidin rakkaus onneksi kantaa rajojenkin yli. Rakastan sinua Noa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa koskaan. Tämän kuvan kätken syvälle sydämeeni. 


Marraskuun tuska ei ollut tarpeeksi suuri tuska ilman hautajaisia. Niitä vietettiin 17. marraskuuta, lapsen kuolemassa pahimmat hetket ovat kuolema ja aika sen jälkeen. Hautajaiset oli yhtä kärsimystä ja tuskaa, silti tärkeimmät "juhlat" joissa olen koskaan ollut. Järjestely oli mukavaa, koska ei tarvinnut pysähtyä miettimään sitä kaikkea mitä oli menettänyt. Onneksi jaksoin järjestää kaikkea hullunlailla, sillä hautajaisista tuli kauniit ja juuri meidän Noan näköiset. 



JOULUKUU 2018:

Joulukuussa tuli Noan hautakivi, ja saimme sen haudalle saakka vaikka aiemmin oltiin sanottu ettei kiveä saa laittaa talvella paikalleen. Onneksi ei tarvinnut odottaa kesään saakka. Joulukuu oli tunteiden kuukausi, koin monia tunteita enkä ollut ihan varma miten ne vaikutti toisiin tunteisiin. Kävin paljon haudalla, muistelin, teetin hautajaiskuvat ja sytytin useita (varmaan satoja) kynttilöitä, niin haudalle kuin kotiinkin. 
Kaikesta huolimatta odotin joulua jonkin verran, alkujoulu sujui oikein hyvin, sain jopa lahjoja vaikken koe olleeni kiltti vuoden aikana...hehheh. Jouluaaton ilta- ja yö meni suoraan sanottuna ihan vituiksi. Elämäni paskin joulu monen eri asian vuoksi. Onneksi se meni nopeasti ohi.


Toivon todella, että 2019 vuosi antaisi enemmän kuin ottaisi. Tuntuu kummalliselta viettää ensimmäistä vuotta ilman Noaa. Viime vuosi oli järkyttävästä surusta huolimatta aika ihana ja onnellinen vuosi. Nyt viime vuodesta päällimmäinen tunne on kiitollisuus. 

♡ Cecilia