perjantai 17. tammikuuta 2020

Aidosti onnellinen

Ajattelin juuri, että olen pitkästä aikaa saavuttanut sen rauhallisen tunteen, kun kaikki on hyvin ja elämäni on hyvä elämä. Kuitenkin vaivuin tuskan mustaan maailmaan ja ajattelin sittenkin seinien romahtavan. Ei ne romahda enää. En osaa vielä astella kestävällä maalla kunnolla, sillä odotan, millloin se sortuu. Milloin maa sortuu ja seinät romahtaa päälleni. 


Välillä se tuttu romahdus tapahtuu, pääsee tunteisiini tahtomattani. Silloin pitää antaa lupa itselle pysähtyä ja antaa seinien romahtaa päälle. Laittaa soimaan ne kaikkein repivimmät kuolemasta kertovat laulut ja kärsiä. Repiä haavat auki. Muistaa kaikki se, ottaa se repivä kipu vastaan. Muistaa Noa, kokea se kipu. Muistaa, että minulla oli poika joka kuoli, Noa oli totta ja että, rakastan häntä edelleen, ja minulla on lohduton ikävä häntä. 

Olen selviytynyt jo niin hyvin, että murheeni ovat suurimmaksi osaksi pienimuotoisia. Hautausmaa on nykyään rutiini elämässäni, ei järjetön musta kipu koko vartalolla ja mielessä. Kävelen polun haudalle, siivoan tyhjät kynttilät, sytytän uusia, korjaan enkelit ja kuorma-autot paikoilleen. Jos olen yksin, kuiskaan kuinka kovasti ikävöin. Kävelen polun takaisin autolleni ja jatkan matkaa omaan elämääni. 

Olen onnellinen, aidosti. Se on kuitenkin suurin osa elämästäni tällä hetkellä.


Tässä se nyt on: yhden vuoden, kahden kuukauden ja seitsemäntoista päivän jälkeen, olen aidosti onnellinen. Minulla on työ, koti, ihania ihmisiä ympärilläni, mukaan lukien hän. 

"Vaikka tuntuu et et kestä enää kauaa, ja tuntuu et ei mikään enää auta, kun joudut joka päivä maailmaa vastaan sotiin, vielä tulee päivä, kun sä löydät kotiin.

Vaikka tuntuu et ei kukaan sua kuule, et' kaikki näkee vaan sun erilaisuuden ja sä joudut jokapäivä maailmaa vastaan sotiin, vielä tulee päivä, kun sä löydät kotiin."


Olen onnellinen eräästä ihmisestä elämässäni. Se on ihanaa ja samaan aikaan järjettömän pelottavaa. En ole kokenut mitään tähän verrattavissa olevaa aiemmin. Osittain hyvin realistinen ja elämän mutkissa pessimistiksi muuttunut minä olen joutunut pohtimaan, kuinka jonkun kanssa palaset voikaan loksahtaa näin paikoilleen kaikissa elämän osa-alueissa. Kuinka jalat voi lähteä alta muutamassa päivässä. Kuinka joku voi saada maan katoamaan jalkojen alta. Meidän matka on hyvin alussa, mutta uskon vahvasti siihen, että meillä on kaikki mahdollisuudet. 


Mutta pelko valtaa välillä mieleni. Kun on kokenut sen kuinka elämässä mikään ei ole varmaa ja kaikki voi romahtaa hetkessä, on vaikea uskoa onneen. Pelkään huomista, ensi viikkoa ja ensi kuukautta. Pelkään, että ajan hänet pois. Pelkään, että mokaan jotain näin ainutlaatuista, koska en osaa kasvaa pelkojeni yli. 

Nyt opettelen olemaan onnellinen, vaimentamaan turhat pelot, pistämään silmät kiinni ja hyppäämään tuntemattomaan. Onnellisempi olisin, jos voisin kertoa ja esitellä hänet Noalle. Mutta, juuri nyt olen aidosti onnellinen, yritän tukahduttaa turhat pelkoni ja hengittää. 

♡ Cecilia

tiistai 24. joulukuuta 2019

Siedettävää joulua ♥

"Sulle kynttilän taas mä sytytän, kun on joulu.
Sallithan ikävän sydämen täyttävän, kun on joulu."

Tekisin mitä vain. Tekisin mitä vain, että sinä olisit täällä nyt, jouluna. Taas kävelen kaartavan jäisen polun varovaisin askelin, kyyneleet kimaltaen silmänurkissani. Taas kaipaan sinua, enemmän kuin eilen ja enemmän kuin huomenna. Kaipaan niin, että sattuu. Kaipaan kaunista ääntäsi ja lämmintä kosketustasi, sitä miltä tuoksuit. Kaipaan pientä kättäsi kietoutumassa omaani, sormiesi puristusta sormissani, kätesi lämpöä. Kaipaan pieniä käsiäsi ympärilläni, pientä kiharahiuksista päätäsi rintaani vasten, pienten huuliesi painautumista poskeani vasten. 


Kaipaan kauniita sanojasi, sitä heittelevää äänenvoimakkuuta ja -korkeutta. Kaipaan silmissäsi hehkuvaa iloa repiessäsi lahjapaperia pieniin palasiin lattialle, koko huoneen täyttävää naurua ja iloa. Kaipaan sitä, kuinka asettelet lahjanarun pääsi päälle ja sanot "äiti kato", sitä miten pyörität narun sormesi ympärille nauraen ja kuinka tarvitset apua sen irti saamiseen. 

Kaipaan sitä, kuinka silmäsi laajenevat nähdessäsi joulupukin, käsiesi kietoutumista ympärilleni kun et yksin uskalla kohdata punaista miestä olohuoneessamme. Hämmästymistä siitä, että se punainen mies kutsuu sinua sinun nimelläsi. 

Kaipaan sitä, kuinka pohdit onko tonttu ikkunan takana vai vaatekomerossa, ja kuinka hivuttauduit lähemmäs minua pohtiessasi komerossa tarkkailevaa tonttua. 
Kaipaan sitä, kuinka innolla katselet taivaalta satavaa lunta ja odotat, että saat koskettaa sitä. Kaipaan sitä, kuinka naurat lumihiutaleelle kasvoillasi, kerrot sen olevan kylmää, mutta toteat ettei se haittaa. 


Älä huoli rakas, täällä ei ole tänä vuonna lunta, täällä on vain mustaa ja pimeää. Taivaalta sataa lunta väärässä muodossa, vetenä. Se ei olisi sinua haitannut. Pidit vesisateesta. 

Äiti kävelee taas tänä vuonna sen tuskaisen polun silmänurkissa kyyneleet. Äiti taas kädet täristen sytyttää kynttilän ja laskee sen haudallesi. Toivottaa hyvää joulua sinne jonnekin ja muistaa tuoda sinulle joululahjan. Muistaa jättää mummun kanssa sinulle tyhjän paikan joulupöytään. Muistaa sinua joka ikinen hetki, taas kun on joulu. Jos voisin toivoa mitä vain, toivoisin että sinä saisit olla täällä, saisit nauraa yhdessä kanssani joulupaperille silputtuna pitkin lattioita ja -narulle pääsi päällä, tänä vuonna en pyytäisi ottamaan narua pois. 

_________________________________________________________________________

Siedettävää joulua jokaiselle 


Hyvän joulun toivottaminen on joillekin puukko rinnan läpi, kaikilla ei ole hyvä joulu. Joillakin joulun täyttää suru ja kaipaus, toiveet joita ei voi toteuttaa. Joillekin joulu nostaa pintaan kaiken kivun, muistot, kuoleman ja oman heikkouden. Joidenkin joulu ei tunnu joululta, jokin on poissa. Jouluntaikaa ei ole, on vain kipu ja kaipaus. Jokaiselle, jolle joulu ei ole hyvä toivon paljon voimaa jaksaa sen yli, joku vuosi me huomaamme, että joulu alkaa olemaan ihan ok aikaa, jouluntaika saattaa palata ja tuottaa iloa surun tilalle. Viime vuonna joulu oli huono, tänä vuonna siedettävä. 

♡ Cecilia

maanantai 16. joulukuuta 2019

Rakkaus on kuollut

Kesäkuussa erottuani Noan isästä, löysin elämääni uuden ihmisen. Kun nähtiin ensimmäistä kertaa koskaan, olin täysin myyty, täysin varma, että olen löytänyt kaiken sen mitä olen aina halunnut. 

Ajoin kyseisen miehen luokse melkein joka ikinen päivä. Mun kodista hänen luo oli 50 kilometriä yhteensuuntaan, ajoin sen saman reitin joka päivä, rahaa kului järjettömiä summia auton tankkaamiseen, mutta olin valmis tekemään sen joka päivä, en ollut koskaan kokenut niin suurta rakkautta toista ihmistä kohtaan. 


Pitkästä aikaa pystyin hymyilemään ja olemaan aidosti onnellinen. Koin, että tämä mies korjasi Noan menetyksen jättämiä arpia, toi mun elämään muutakin sisältöä, onnea, iloa ja rakkautta. Hänelle oli heti Noan kuolema täysin hyväksyttävä asia, hän ei juossut sitä karkuun, hän suostui kulkemaan haudalle vievää hiekkapolkua vierelläni, aina kun koin sen tarpeelliseksi. Hän kuunteli tarinaa tarkasti ja otti kaikki itkut ja syyllisyyden tunteet vastaan. 

Juhannus sotki kaiken meidän välillä olevan, hän teki asian jota en koskaan hyväksy kenenkään tekevän, vaaransi oman ja monen muun hengen painaessaan kätensä vasten autonrattia, vääränä hetkenä. Käsittelin asiaa päässäni pitkään, vielä pidempään sitä kuinka hän kohteli minua, yrittäessäni estää häntä vaarantamasta kaikkea olemassa olevaa. Pitkään pelkäsin viettää öitä yhdessä, pelkäsin sulkea silmät hänen vierellään, pelkäsin sitä tunnetta jonka juhannus sisälleni jätti. Aika korjasi pelot, tilalle tuli turvallisuus. 


Elokuussa hän halusi hankkia kanssani yhteisen kodin, johon tietenkin olin heti valmis. Pakkasin tavaroitani onnellisena ja mietin yhteistä tulevaisuuttamme. Meidän piti olla yhdessä aina, hänen piti rakastaa minua, olla minun arvoinen. Kun muuttoauto oli purettu ja laitoin tavaroitamme paikalleen yhteisessä kodissamme olin maailman onnellisin. Illalla käydessäni hänen vierelleen nukkumaan, kuuntelin hänen sydämenlyöntejä korvaani vasten, tein sitä joka ilta kun kävimme yhdessä nukkumaan. Rakastin kaikkea hänessä, paitsi hänen menneisyyttään, josta hän kertoi paljon. Jokin ääni päässäni muistutti, ettei hän ehkä kerro kaikkea. 

Hänelle maistui alkoholi joka toinen viikonloppu, niitä viikonloppuja vihasin. Humalassa hän kohteli minua täysin eritavalla kuin selvänä. Pelkäsin niitä viikonloppuja, niinä hän syyllisti, oli epäkunnioittava ja olin aina tehnyt kaiken väärin. Joka kerta annoin anteeksi, uskoin meihin, uskoin meidän rakkauteen. 

Kaikki läheiseni varoitteli hänestä ja siitä ettei hän ole hyvä ihminen, kaikkien mielestä hänessä oli jotakin omituista, häneen ei luottanut kukaan muu kuin minä. Uskoin kaikkien muiden olevan väärässä, minä luulin tuntevani hänet ja luulin, että hän rakastaa minua. 


Suhde oli alusta alkaen kieroutunut ja vaikea. Joka riita lähdin vanhemmilleni yöksi, sain haukut ja hän käski minua hakemaan tavarani ja muuttamaan pois kodistamme. Joka kerta hän syyllisti minua, siitä että lähden enkä osaa keskustella asioista. Lähdin, koska pelkäsin häntä hänen suuttuessa. Joka kerta kun "tein jotain väärin" hänen mielestä, oli hän valmis heittämään kaiken vaivalla rakennetun pois ja jatkamaan matkaa yksin. 

Viimeisen kerran kun riitelimme, lähdin ja päätin että nyt riittää. Otin itselleni asunnon Seinäjoelta ja päätin, että nyt muutan pois. Palasin takaisin kotiin ja yritin elää normaalia elämää hänen kanssaan, tietäen koko ajan että parempi elämä odottaa muutaman viikon päässä. Hän ei ymmärtänyt, että muutan pois, kadun että koskaan menin kertomaan muutostani. 

En hyväksy väkivaltaa missään tilanteessa, hän humalassa mätki ihmisiä mennen tullen ja palatessa, aina oli uusi tarina kerrottavani kotiin päästyä. Joku sai turpaan, joku makasi maassa verisenä, jonku käsi oli murrettu. Joka kerta uskoin, ettei hän tekisi minulle kuitenkaan mitään. Sokeana laitoin väkivallan muita miehiä kohtaan alkoholin piikkiin ja aina olin valmis antamaan anteeksi. Rakkaus sokaisi minut. 


Viimeisenä yhteisenä iltanamme hän käytti väkivaltaa minua kohtaan. Henkistä ja fyysistä. Väkivalta parisuhteessa ei koskaan ole oikein, hän kohteli minua väärin. Hän rikkoi ehjän osan sisältäni, sen jossa minua kohtaan ei käytetä väkivaltaa. Fyysinen väkivalta jäi onneksi "pieneksi", henkinen satuttaa edelleen. Hän tiesi Noan kuolemasta kaiken, silti hän iski juuri siihen kohtaan minussa.  Hän sanoi, että olen tappanut Noan. Se on asia, jonka hän tiesi olevan minulle kaikkein vaikein, asia joka satuttaa kaikkein eniten. Hän tiesi etten ole koskaan tehnyt Noalle yhtään mitään väärää, silti hän syytti minua kuolemasta. Kukaan ei koskaan sano minulle noin, kukaan ei koskaan saa iskeä Noan kuoleman tuottamaan järjettömään kipukohtaan minussa. Eikä kukaan saa koskaan käyttää minuun fyysistä väkivaltaa. Hän käytti, hän sanoi ja iski pahimpaan kohtaan. 

Koko suhteemme aikana hän ei puhunut minulle totta menneisyydestään, kaikki oli valetta, muunneltua totuutta ja keksittyä tarinaa. Hän antoi täysin väärän kuvan itsestään ja teoistaan. Onneksi olen nyt vapaa hänestä. Tajusin paljon eron myötä, suurin on se, että kukaan mies ei enää koskaan saa kohdella minua kuin hän. En anna hänen sanoja koskaan anteeksi hänelle. En halua enää koskaan nähdä häntä. En halua enää koskaan kuulla hänen ääntään. Kerta oli liikaa ja se ylitti kaikki rajani kerralla. 

♡ Cecilia

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Isälle

Kiitos isä, että olet olemassa. En ole koskaan joutunut miettimään mitä uskallan kotona kertoa, vaikka ensin olen aina kertonut äidille, ja yrittänyt ettei sinulle tarvitsisi kertoa. Kun olen kussut kaikki asiani ja kertonut sinulle, ei ole koskaan tarvinnut pelätä. Asioista ollaan puhuttu, sinä olet mököttänyt aikasi ja sitten olemme sopineet kaiken. Olet antanut minulle tärkeitä neuvoja elämäni varrelle, joista suurinta osaa en ole kuunnellut saati noudattanut. 



Et ole koskaan antanut minulle valmiita askeleita, etkä tehnyt asioita puolestani. Aina olet itse käskenyt ottamaan vastuun. Vaikka päätökseni ja vastuun ottamiseni ei aina ole onnistunut, silti tiedän että olet seissyt aina takanani. Lapsuudestani ei sinun asioistasi puuttunut mitään, vaikka kalliita merkkivaatteita ja leluja meille ei ostettukaan. Ei niillä ollut mitään merkitystä. Et ole koskaan verrannut minua kehenkään - olet yrittänyt aina hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Siitä olen sinulle ikuisesti kiitollinen. 

Silloinkin kun teininä sain päähänpistoja värjätä hiukset siniseksi, vihreäksi tai epämääräiseksi värioksennukseksi, saatoin naurahtaa ulkonäölleni, mutta silti tiesin että hyväksyt minut sellaisena. 

Olet ainoa, joka tietää miten karjutaan kovaa ja ihan hemmetin korkealta, kun Suomi voittaa jääkiekossa. Siinä saa laittaa kädet korvilleen, jos ei halua menettää kuuloaan. Sinulla oli ihailtavaa rohkeutta opettaa epävarma nykivä kuski ajamaan autoa ja sinun ansiostasi en ole vieläkään kuollut autonrattiin. Vaikka kirosin auton ratissa ja olin valmis luovuttamaan, et antanut. Ajettiin loppuun saakka, vaikka loppuvaiheessa jo sinuakin otti päähän. 



Kiitos, että olit aina läsnä elämässäni mutta samalla elit unelmiasi. Sinulla oli aina aikaa auttaa matematiikan, englannin ja ruotsin kotitehtävissä. Vaikka pääsi usein hajosi, kun en osannut. Olet välillä verrattavissa kiveen, silti tiedän että aina sinä rakastat minua ehdoitta ja tiedän, että mitä tahansa elämässäni kohtaan olen aina tervetullut takaisin kotiin. 

Kiitos, että huusit ja ärähdit minulle, opetit oikean ja väärän. Annoit todella hyvät mahdollisuudet elämään. Olemme riidelleet useita tuhansia kertoja, aina olemme sopineet. Olet äitini kanssa joutunut usein pelkäämään, että joudutte kantamaan minut hautaan. Olet joutunut taistelemaan oikeuksistani ja lohduttamaan aiheettomien pelkojeni aikana. 

Kun olin kolmannella luokalla, käännyin takaisin kotiin kun pelkäsin yli kaiken mennä kouluun. Lähdit kanssani koululle ja huusit rehtorille, tilanne parani sillä saatoit minut kouluun ja pidit pitkän ja raivoisan puheen pelostani mennä kouluun kiusaamisen vuoksi. 



Kun kerroin sinulle sydän kurkussa 15-vuotiaana olevani raskaana, se oli sinulle kova paikka. Pelkäsit kamalasti minun ja tulevan lapsen puolesta. Mökötit pitkän ajan, en koskaan ole ollut puhumatta kanssasi niin pitkää aikaa. Rippijuhlissani seisottiin eri puolella salia, eikä puhuttu toisillemme. Kuvassa, joka meistä on otettu katsomme eri suuntiin. Se sattui, mutta onneksi shokin jälkeen tuit minua. Ensimmäiseen lapsenlapseesi rakastuit suunnattoman paljon, jo nähdessäsi hänet ensimmäistä kertaa. 

Kiitos, että rakastit poikaani kuin omaasi. Muodostit häneen uskomattoman yhteyden ja rakastit häntä. Hän rakasti sinua. Olit uskomaton supervaari ja paras ketä olisin Noan elämään koskaan voinut toivoa. 



Vaikka puhumme harvoin yhdessä surusta, tiedän että kohtasit painajaisesi menettäessäsi Noan. Olen kiitollinen kaikesta mitä sairaalassa teit, kiitollinen että kävit katsomassa Noaa vaikka sinuun sattui enemmän kun kehenkään. Hoit minulle että tästä selvitään yhdessä. Vaikka et usein puhu tunteistasi, muistan kun Noan syntymäpäivän aikaan minulla oli vaikea yö, soitin sinulle. Itkin puhelimessa pahaa oloani ja sitä kuinka sattuu. Lohdutit ja hoit että selviän kyllä. Olit valmis hakemaan minut luoksesi kuudelta aamulla, ettei tarvitse yksin itkeä. Noan kuoleman jälkeen raahasit minut päivittäin haudalle, hait minut ja muistit aina ostaa kynttilät valmiiksi. 



Kiitos ihan kaikesta mitä olet tehnyt eteeni. Kiitos, että pakotit minut selviämään menetyksestä, sinusta oli suurin apu koska pakotit jaksamaan, raahasit minua haudalle ja hoit että minä selviän. Tiedän, että tulet seisomaan rinnallani aina, tekemään kaiken minkä voit eteeni ja sinä olet minulle se kallio johon nojata, kun omat jalat ei enää kanna. 

♡ Cecilia

torstai 7. marraskuuta 2019

Vastaukset teidän kysymyksiin

Annoin instagramissa mahdollisuuden kysyä jotakin mitä on aina halunnut tietää: lapsen menettämisestä, musta, selviämisestä tai Noasta. Kysymyksiä tuli aika paljon, joten vastaukset kysymyksiin kirjoitan kahdessa erässä. 


Kuinka koet elämän jatkuneen menetyksen jälkeen?

Hyvin. Oikeastaan melkein kaikki mun elämässä on mennyt aivan uusiksi Noan kuoleman jälkeen, parisuhde, paikkakunta, työpaikka ja osa läheisistä. Se muistuttaa hyvin siitä, että elämä kyllä jatkuu. 

Oliko Noa terve?

Tätä kysyi yllättävän moni. Kyllä, Noa oli aivan terve lapsi lukuunottamatta allergioita, joista pahin oli maito. Noa kyllä sairasteli todella paljon lyhyeen elämään nähden. 

Haluatko lisää lapsia?

Kyllä haluan.

Kuinka suuren pelon menetys jätti jälkeensä?

Oikeastaan ei kovin suurta. Välillä säikäyttää pahasti jos jonkun läheisen lapsi on sairaana, ja saatan hetken ajatella kuolemaa. Noan kuolema oli kuitenkin niin rauhallinen, että minkäänlaista kuolemanpelkoa mulle ei ole jäänyt. Menettämisen pelko kyllä on suuri, mutta kun sen tärkeimmän on jo menettänyt niin ei sitä pahempaa menetystä voi koskaan tulla vastaan. 


Kuinka muistelet Noaa?

Käyn haudalla viikottain, katson Noan kuvia usein ja paljon mietin ihania yhteisiä hetkiä. 

Miltä tuntui pitää kuollutta lasta sylissä?

Tämä on todella karu kysymys. Tähän en voi vastata mitään muuta kuin, että ihan hirveän pahalta. Sen tietää, kun sen kokee, sitä ei voi sanoilla selittää. 


Koska Noa haudattiin ja millaiset hautajaiset hällä oli?

Noa haudattiin 17.11.2018. Olen kirjoittanut postauksen hautajaisista. 

Miltä ero tuntui menetyksen jälkeen?

Hyvältä. Meidän yhteisessä kodissa Noa oli vaiettu puheenaihe. Oli kuin Noaa ei koskaan olisi ollutkaan, joka oli mulle hirveän ahdistavaa. Eron jälkeen tuntui, että sain pitkästä aikaa hengittää. 

Voiko parisuhde kestää maailman kauheimman asian tapahtuessa?

Uskon että voi. Mä olen väärä ihminen keltä kysyä tätä. Mun parisuhde ei kestänyt menetystä. 


Noan hautakiven tarina?

Tiesin jo sairaalassa, että haluan Noalle sydämenmuotoisen kiven. En halunnut sitä tylsää "yleistä kivifonttia" vaan jonkun nykyaikaisemman. Halusin persoonallisen kiven, jollaista ei tule vastaan. Noan nimen päällä lukee "Pieni enkelimme" ja tekstin alla on betonirekka. Betonirekka oli todella tärkeä saada kiveen, sillä Noa usein sanoi "Olen syntynyt betonimieheksi". 

Mitä olet opiskellut/opiskelet/haluat opiskella?

Olen opiskellut vajaan vuoden verran lähihoitajaksi, kuitenkin terveydellisistä syistä lopetin opiskelut. Tällä hetkellä en opiskele mitään, tulevaisuudessa haluan kouluttautua. 

Oletteko Noan isän kanssa jakaneet yhdessä ajatuksia surusta?

Yhdessä olessa jonkin verran, mutta Noa oli kielletty aihe meillä kotona, joten ei hirveästi yhdessä koskaan keskusteltu surusta. Eron jälkeen alussa enemmän kuin koskaan, mutta nykyään ei olla missään tekemisissä. Molemmat jatkaa omaa surutaivaltaan. 


Mikä on sun ja Noan paras muisto?

Jokainen yhteinen hetki jonka muistan, on paras muisto. Mieleen eniten painunut on kun Noa muutama päivä ennen kuolemaansa sanoi menevänsä kuolleen mummansa luo tähtiin, yksin. Ja sanoi vielä "Äiti älä ole surullinen" se muisto on hirveästi lohduttanut tämän vuoden aikana, että ehkä Noa jotenkin aavisti lähtevänsä mumman luo. Kun on oikein tuskainen hetki ja sattuu muistelen, että Noa kielsi olemasta surullinen.

Oletko koskaan kokenut, että ulkopuolelta olisi syytelty sua Noan kuolemasta?

Olen kokenut. Oikeuslääketieteellistä kuolinsyy tutkintaa johti poliisi, raportin tultua kotiin oli mut kirjattu rikoksesta epäillyksi, joka ilmeisesti on yleinen käytäntö. Muutama nimeltä mainitsematon mulle todella läheinen ihminen on ajatellut, että olen tehnyt Noalle jotakin, joka on aiheuttanut hänen kuoleman. Sekin varmasti on täysin normaali ajattelutapa, kun lapsen sydän pysähtyy ihan yhtäkkiä omaan sänkyyn nukkuessa.

Teetkö töitä?

Teen. Olen henkilökohtainen avustaja.


Oliko Noa suunniteltu vai vahinko?

Noa oli ihan suunniteltu, toivottu ja yrittämällä yritetty lapsi. Mutta mun mielestä yksikään lapsi, joka on päätetty pitää ei ole vahinko. 

Ajattelitko koskaan, että Noa saattaa kuolla?

En. Eikä kenenkään vanhemman pitäisi ajatella, että oma lapsi saattaa kuolla. Ei sellaista edes osaa välttämättä ajatella, jos ei ole menettänyt tai seurannut jonkun menetystä.

Miten voit tällä hetkellä?

Hyvin, elämä on tällä hetkellä tasaista. Tuska on helpottanut vuosipäivän jälkeen. 

Puhutaanko Noasta paljon sun läheisten keskuudessa?

Puhutaan, mun äidin kanssa puhutaan jotakin Noasta melkein joka kerta kun nähdään. Mun perhe on ollut mulle valtava tuki ennen ja jälkeen Noan kuoleman, ja siitä olen todella kiitollinen jokaiselle heistä. Niin kuin siitäkin ettei Noa ole kielletty aihe, vaan Noasta uskaltaa kaikkien kanssa puhua juuri silloin kun siltä tuntuu. 

♡ Cecilia

tiistai 5. marraskuuta 2019

Tuskaiset pimeät yöt

Kello 01.30 pitäisi nukkua, mutta istun sohvalla tietokoneen äärellä kuolleen lapseni vaatteet sylissäni. Tänä yönä sattuu taas enemmän. Kipu viiltää jossain syvällä sisällä, lamaannuttaa, sotkee ajatukset ja yöunet. Kaipaus tuntuu syvällä. Kyyneleet tippuu sylissäni olevan haalarin päälle. Kyynel kerrallaan haalari kastuu, ensin se oli kuiva nyt se on jo kostea. Yritän puristaa sitä rintaani vasten, tuntea Noan lämmön ja sydämen sykkeen omaani vasten. Suljen silmät. Silmät kiinni voin kuvitella Noan. Haalarissa on tuoksu jäljellä, tuoksu joka saa joka kerta kyyneleet valumaan valtoimenaan poskiani pitkin. 

Noan lämpöä ja sykettä ei enää ole. On vain pieni ruumis hautausmaalla mullan alla. On vain kipu, kaipaus ja palasiksi hajonnut sydän. On vain minä ja kellon tikitys pimeässä asunnossa. Minä ja minun suuri suruni, suurin suruni. Joka paikkaan sattuu, sattuu niin hemmetin paljon. Tahtoisin nähdä, sulkea syliini enkä enää koskaan päästää irti. Naurahdan itselleni, istua nyt keskellä yötä haalarin kanssa itkemässä. Tätä lapsen menettäneen äidin elämä on, tuskaa joka iskee silloin kun sitä vähiten toivoo. Melkein poikkeuksetta aina keskellä yötä, silloin kun olisi aika nukkua. Suru ja tuska valvottaa, kipu ei anna tilaa unelle. 



En osannut suojella lastani pahimmalta. En osannut koskaan edes ajatella, että jonakin päivänä olisin saattanut oman lapseni hautaan. Pelkäsin usein, että menetän Noan, en silti osannut ajatella että niin voisi oikeasti käydä. Viimeinen iltamme on kirkkaana mielessäni, se sattuu vielä enemmän. 

Miten en voinut suojella pahalta? Pelastaa kuolemalta?

Noan viimeisenä iltana hän nukahti autoon. Nostin hänet nukkuvana turvaistuimesta ja yritin hiipiä sisälle ovesta mahdollisimman hiljaa. Laskin Noan omaan sänkyynsä ja riisuin toppatakin hänen päältään. Riisumisoperaatio tuntui mahdottomalta. Kun viimein sain vaatteet häneltä pois, vein ne eteiseen. Huokaisin helpotuksesta ja hetken luulin onnistuneeni. Kunnes takaani kuului varovaiset askeleet, pienet jalat vasten laminaattilattiaa. "Äiti" Noa kuiskasi hiljaa ja ojensi kädet minua kohti. Nostin hänet syliini, suukotin viileää poskea ja lupasin lukea iltasadun. Sängyssä hän painoi pään syliini ja luin pitkästyttävältä tuntuvaa lastenkirjaa mahdollisimman väsyttävällä äänellä (500 kertaa...ainakin). Kuulin tutun tuhinan sylistäni ja siirsin hänet oikeinpäin sänkyyn, pää tyynylle. Hän avasi silmät pieneksi hetkeksi, hymyili maailman kauneinta hymyään. Kertoi kolmella kielellä rakastavansa "Rakastan sinua, Love you, Älskar dig". Joka ilta hän kertoi kolmella kielellä rakkaudestaan. "Äiti rakastaaa sinua" totesin ja suukotin lämmennyttä poskea. Katsoin häntä ja poistuin valaistuun eteiseen.

Miksi lähdin? Miksi en tehnyt mitään? 


Jätin lapseni yksin nurkan takana vaanivan kuoleman armoille. Noa pelkäsi "tonttuja", joita meillä oli joka paikassa. Ikkunalla, vessassa, sängyn vierellä. Noa ei osannut pelätä kuolemaa, luuli menevänsä yöunille kuin joka ilta. Olin käynyt pääni sisällä taistelua siitä, ettei Noa ollut kuukauteen nukkunut vieressäni joka yö. Nyt ajatus sattuu erilailla, taistelu on erilaista. 

Ainoa mihin luulin pystyväni varmasti, oli Noan suojeleminen pahalta. Siinä tehtävässä todella epäonnistuin. Pahasti. En ymmärtänyt, että lapselle suurin vaara on kuolema. Äidille suurin vaara on lapsen menettäminen. Nyt ymmärrän sen, kun on oman lapsen kantanut hautaan, ei ole enää mitään vaaraa, pelkoa tai mitään pelättävää. Voisiko kipu jo hellittää, edes ihan hetkeksi vain, ensiyöksi vain... Voi, kun kyynelpato kuivuisi. 

♡ Cecilia

lauantai 2. marraskuuta 2019

Kirje tähtien taakse

Rakas Noa,

Sinä muutit minut minusta meiksi, yhdestä persoonasta monikoksi. Teit minusta kokonaisen. Ilman sinua, ei olisi tänä päivänä minua. Syntymäsi oli ihme, ainakin minulle. Siitä hetkestä lähtien kun ilmoitit tulostasi olen rakastanut sinua eniten maailmassa. Kun synnyit se rakkaus sai ihan uuden merkityksen, opetit minut rakastamaan. Ennen sinua en tiennyt miltä tuntuu rakastaa niin, että sydän pakahtuu. Miltä tuntuu ehdoton rakkaus, rakkaus joka ei vaadi ihmeitä. Kerroin sinulle päivittäin kuinka paljon sinua rakastan. Opit myös itse kertomaan sen, ja muistit joka päivä useita kertoja kertoa rakkaudestasi minuun. 


Usein mietin, että kaikki saisivat ottaa mallia sinusta, hyväntuulisuutesi ja iloinen luonteesi saivat kurjemmankin päivän keskellä suun kääntymään hymyyn ja sydämen halkeamaan rakkaudesta. Pienet kätesi kaulan ympärillä ja suunnaton empatia kykysi häkellytti kerta toisensa jälkeen. Kuinka sinä olit niin pieni, mutta niin valtavan empaattinen, rakastava ja aurinkoinen aina. Mummu kuvaa sinua aina auringoksi, kaikki läheisesi saivat kokea sen kuinka sinut nähdessä oli aina pakko hymyillä. Jos itketti tulit aina luokse, halasit ja totesit "Älä itke". Kerran itkin sinun nähden ja sanoit minulle "Äiti ei hätää, älä itke". Muutit itkunkin nauruksi. 

Miten osasitkin lukea ihmisiä niin valtavan hyvin? Miten osasit muuttaa päivän aina paremmaksi? Välillä tuntuu, että sinä lohdutit meitä harmaina päivinä samalla tavalla kun minä sinua yön pimeinä tunteina, kun sinuun sattui, kun et saanut unta tai kun heräsit pahaan uneen. 

Sinä todellakin olit aurinko, päivieni paiste. Sinusta ei ole montaa valokuvaa, jossa et hymyilisi valoittavaa hymyäsi. Jopa korvatulehduskierteen aikaan otetuissa lehtikuvissa jaksoit hymyillä. Jopa 40 asteen kuumessa kasvoillasi näki hymyn. Jopa aivokäyriä ottaessa muutama kuukausi ennen kuolemaasi hymyilit leveästi. Kun olit useamman kuukauden kuumeessa päivästä toiseen, huoli helpottui kun hymyilit. 


Toit niin valtavasti iloa ja rakkautta päiviini, etkä vain minun päiviini vaan kaikkien niiden päiviin, joiden kanssa olit päivän aikana tekemisissä. Kaupassa hymyilit ihmisille, kerroit hauskoja juttujasi. Halailit tuntemattomia vanhuksia kassajonossa. Olit reilu kaveri ja huolehdit aina ystäviesi puolesta. Päiväkodissa 1-vuotiaana pidit muiden lasten puolia. Osasit jo silloin kaikkien päiväkotikavereiden nimet, heidän jotka eivät osanneet sanoa vielä edes omaa nimeään. 

Olit äärimmäisen kiltti, jopa liian kiltti siihen nähden, että olit pieni lapsi. Olin onnellinen kun aloit saamaan omaa tahtoa, joka viimeisen vuotesi aikana alkoi näkymään ja kuulumaan. Ruokalautasen saadessasi vastaus oli "En välitä", silti usein söit kaiken loppuun, vaikka et välittänyt. Kaupasta sinulle piti ostaa aina oliiveja ja kirsikkatomaatteja. Oliivit oli sinulle oliviineja, söit niitä helposti purkillisen muutamassa päivässä. Pidit myös valtavasti katkaravuista jotka oli sinulle kakkarapuja. Suklaamunan syötyäsi totesit ylpeänä itsestäsi "Söin jo tän munakkaan", pidit myös oikeasta munakkaasta, jota mummu sinulle aina teki pyytäessäsi. 

Tiesin, että tulet pärjäämään elämässäsi, harmi ettet saanut siihen mahdollisuutta. Otit asiat vastaan innokkaasti ja uteliaasti. Olit samaan aikaan ujo ja varautunut. Olit ja olet edelleen täydellinen. Onnellinen olen siitäkin, että kiipesit syliini monta kertaa päivässä, leikkiessäsi hait katsettani ja kosketustani. Jatkuvasti tankkasit läheisyyttä. Onneksi tankkasit. Rakastit antaa suukkoja, joiden jälkeen nauraen kysyit "Oliko märkä?". Aina ulkona kävellessä tartuit käteeni. Lauleskelit hiljaa "Käsikädessä kuljemme talolle" ja jos et jaksanut laulaa, sanoit minulle "Laula äiti käsikädessä laulu". Hetket kun nukahdit syliini olivat kultaakin kalliimpia. En olisi aina edes raaskinut viedä sinut nukkumaan, usein olisin vain voinut istua sinä sylissäni. 


Usein nukkuessasi tuijottelin kasvojasi ja suukottelin kiharoitasi. Kun peittelin sinut iltaisin, muistutin sinua aina siitä kuinka äiti rakastaa. Sinua ei olisi kyllä tarvinnut muistuttaa, tiesit sen. Sitä sinä et tiennyt, että iltaisin ennen sänkyyn menoa hiivin huoneeseesi katsomaan sinua. Tein niin joka ikinen ilta, muuten en olisi saanut unta. Onneksi tein niin, muuten olisin löytänyt sinut vasta aamulla kuolleena sängystäsi. 

Viimeisenä päivänäsi katsoin sinua, kiharat liehuen elit innolla elämääsi. Olit vailla elämän huolia. Kaikelta olisin tahtonut sinua suojella, voi kun äiti olisi siihen pystynyt. Meistä kumpikaan ei voinut aavistaa, että aamulla kaikki olisi toisin. Että sinun pieni sydämesi lakkaisi juuri sinä yönä lyömästä. Sinä luotit siihen, että äiti suojelee sinua. Koko elämäsi yritin suojella sinua kaikelta pahalta. Kuitenkin se viimeinen paha, jota emme aavistaneet vei sinut luotani. Olen niin pahoillani rakas, etten voinut suojella sinua siltä, etten voinut poistaa sitä tikittävää pommia sinusta, etten saanut sinua elvytettyä ennen vakavan aivovamman muodostumista. Nyt olet kuitenkin siellä, paremmalla puolella. Äidinrakkaus kantaa sinne saakka. Sinä olet minun, enkä koskaan unohda sinua. 


Olen kiitollinen, että avasit maailmasi minulle ja sain tuntea sinut elämäni parhaat 2 vuotta 8 kuukautta. Sinä opetit minulle valtavan paljon. Enemmän kuin minä kerkesin opettamaan sinulle. Toivon, että muistosi säilyy ikuisesti. Sinusta luopuminen oli vaikeinta, mitä olen koskaan tehnyt. Muistan aina päivän, jolloin menetin sinut. En ole koskaan itkenyt niin paljon elämässäni, kuin sinä päivänä, jolloin jouduin lopullisesti hyvästelemään sinut. 

Sinä olet minulle kaikkein tärkein. Ehkä tapaamme, taas joskus, siellä missä äidillä ei enää ole kipua ja kyyneleitä. Siihen saakka, muista että äiti rakastaa sinua. 

       ♡ Äiti