sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Anteeksi etten pystynyt pitämään lastani hengissä

Lapsen menettämisen jälkeen on paljon ajatuksia, joista osa on todella vahvoja ja osa helpommin kestettäviä. Nyt kun aikaa on hieman kulunut Noan kuolemasta, suurin ajatus on anteeksi pyyntö, tuntuu että olen sen velkaa kaikille.



Äidin tärkein tehtävä on huolehtia lapsesta, ja pitää hänet hengissä. Siinä mä epäonnistuin äitinä todella pahasti

Mä olen niin pahoillani etten pystynyt pitämään lastani hengissä. 

Tuntuu, että olen epäonnistunut äitinä, olishan mun pitänyt tajuta ettei kaikki ole kunnossa, mun olis pitänyt tajuta että Noan tilanne on vakava, mun olis pitänyt viedä se hoitoon.
Noassa ei vain ollut mitään normaalista poikkeavaa, ilta oli normaali ja kaikki rullasi arkisesti eteenpäin. Iltasatu ja nukkumaan meno tilanteet oli täysin normaaleja, mikään ei saanut mun hälytyskelloja soimaan. Laitoin pienen poikani nukkumaan, niin kuin joka ilta. 

Miksei mun hälytyskellot soinut? Miksi valvoin niin myöhään? Miksen mä tajunnut? 
Kun olin menossa nukkumaan kello oli yli yksi yöllä, Noan nukkumaan menosta oli kulunut kolmisen tuntia. Eikä ole tietoa, koska sydän on pysähtynyt ja kauanko Noa on kerennyt olla elottomana ennen kuin olen mennyt häntä katsomaan. 
Päässäni pyörii vahvana etenkin öisin ajatus, mitä jos olisin mennyt aikaisemmin? Olisiko Noa pelastunut, saatu elävänä kotiin sairaalasta ja olisiko hän täällä nytkin? 

Kaikki oli vain niin arkista ja normaalia, etten voinut aavistaa millainen tilanne siitä illasta koituisi. Nyt mulla on mukana ikuinen suru ja syyllisyys. Syyllisyys siitä, mitä olisin äitinä voinut tehdä toisin pelastaakseni pienen ihmishengen. 

Heti kun katsoin Noan huoneen ovelta nukkuvaa Noaa, huomasin ettei hän ole normaali. Asento oli epänormaalin näköinen ja Noa oli muutenkin omituisen näköinen. Kävelin hänen sängyn luokse ja tajusin ettei kuulu normaalia tuhinaa. Huomasin heti, ettei hän hengitä. Muistan elävästi kuinka soitin hätäkeskukseen ja sain ohjeeksi avata ulko-oven. Olisiko sen voinut tehdä nopeammin? 
Muistan hätäkeskuksessa olleen naisen äänen, hänen käskyt. Nosta lapsi lattialle, äkkiä! Nostin Noan lastenhuoneen lattialle, hän oli viileä ja täysin veltto. Laskin hänet maahan, ja tiesin että hän ei tästä selviä. Äidinvaisto sanoi minulle, ettei tässä ole toivoa. Aloitin elvytyksen, hätäkeskuksen työntekijä laski kanssani yhteen ääneen. Oli vaikea laskea ääneen, itku sotki ajatukset ja muistan kuinka painelin ja painelin, puhalsin ja puhalsin. Sanoin monta kertaa sille naiselle "ei tästä ole hyötyä" hän käski jatkaa ja laskea ääneen. Hän kysyi useaan otteeseen joko lapsi hengittää. No ei hengittänyt. 
Muistan kuinka Noan suloiset kasvot oli meikistä mustat. Kaikki sen päivän ripsivärini oli tahriutunut Noan kasvoille. 

Palomiehet tulivat jatkamaan elvytystä. Istuin vain siinä vieressä ja itkin. Mä tiesin ettei tämä pääty hyvin. Ensihoidon tullessa, mut käskettiin pois siitä läheltä. Muistan kuinka he jatkoi elvytystä ja kirosivat useita kertoja. Toivo oli loppumassa. Muistan kuinka he huusivat ja melkein hurrasivat pulssin löytyessä. En nähnyt miitä tapahtui, mutta kuulin kaiken. Muistan kuinka Noa nostettiin sängylle, ja lääkäri sanoi kovaan ääneen, että nyt on kiire. Näin vain pienet kiharat kun hänet vietiin pois. Pois omasta kodista ja pois äidin luota. Pakkasin tavaroita, tietämättä tuleeko joku hakemaan mut mukaan vai ei. Tavarat oli naurettavia: villasukat, Noan pupu, puhelin ja Noalle t-paita, ne taskussa lähdin sairaalaan. Puin päälleni liian pienet housut, ja lenkkarit. Paloauto oli korkea, se keinui puolelta toiselle. Istuin kahden palomiehen välissä, ja osuin vuoroin kumpaakin mutkissa. Muistan kuinka luin navigaattorista osoitteita jatkuvasti ja kuinka sumea näyttö oli, tuntui ettei näkökään pysy. 
Paloautosta kiivetessäni ulos he olivat huolissaan kuinka pääsen, tyhmänä heitin "rekkakuskin vaimona pääsee täältäkin alas", kuinka tyhmä ihminen voi olla.

Hävetti kävellä palomiehen kanssa ensiapuun, meikit pitkin naamaa, koko naama mustana. Muistan että, ensiavussa oli pyörätuolissa vanha nainen joka sanoi "täällä kuuluu ottaa vuoronumero, mun vuoro on ensin." mieli olisi tehnyt kipata se nainen alas siitä tuolista. Että kehtasikin aukoa päätään, tosin hän ei tiennyt tilannetta. 
Hoitaja tuli ja pyysi istumaan, hän halasi ja sanoi ettei tiedä Noan tilasta mitään. Pyysin paperia ja vettä, tuntui että nielu on turvonnut umpeen, puheen tuottaminen oli vaikeaa. Kaikki oli vaikeaa. Hän pyysi soittamaan jollekin. Mietin pitkään kenelle soitan, soitin anopilleni. He onneksi tulivat tuekseni. Istuin yksin vaikka kuinka kauan, mietin missä Noa on. Miksi Noa oli yksin? Olisin halunnut hänen luokseen. 
Kun pääsin teholle katsomaan häntä, en pystynyt katsoa. Muistan kuinka itkin jonkun naisen halauksessa, joka paikkaan sattui. Kaikki oli kamalaa. Oksetti ja ahdisti, teki mieli huutaa, hakata ja itkeä. Teki mieli tehdä ihan mitä vain, paitsi seistä siinä ja katsoa Noaa suuressa sängyssä letkujen peittämänä. Lähdin siskoani vastaan ulos, se tunne kun näin hänen kävelevän mua vastaa, oli jotain niin ihanaa. Ilman häntä en olisi selvinnyt, kiitos Jessica että tulit, kiitos että just sä olet mun sisko, oot kultaakin kalliimpi. 

Paljon tulee nyt jälkikäteen mieleen pieniä asioita, välähdyksiä hetkistä sairaalalla. Muistot palautuu pala kerrallaan, niitä on niin vaikea muistella, että aivot pyyhkii niitä pois. Äänet jää mieleen kun jotain tapahtuu, ihmisten äänet, paloauton ääni, elvytyslaitteen ääni ja sairaalan tietyt hajut. Hoitohenkilökunnan haju. Onneksi mieli palauttaa pieniä pätkiä kerrallaan. 

♡ Cecilia

22 kommenttia:

  1. Hei, on varmaan vähän tökeröä kysyä, mutta oliko kuolinsyy siis sydänpysähdys? Onko tietoa mikä siihen johti? Voimia suuressa surussa, itkusilmässä näitä tekstejäsi on tullut luettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On, mutta sitä mikä johti sydämen pysähtymiseen ei tiedetä. Kiitos ❤️

      Poista
  2. Kiikuttelen pientäni uneen ja itkien luen sun tekstiä. Olen sanomattoman pahoillani suurimmasta menetyksestä ikinä.�� Voimia!!!

    VastaaPoista
  3. "Vaan ylitse kaikkien kyynelten
    tuhat muistoa meitä lohduttaa.
    Ne tallessa päivien menneiden,
    tuhat muistoa kultaakin kalliimpaa"
    Vaikka teidän elämää seurannut vain somen kautta niin silti sydän on kyllä niin särjynyt Noasta. Hirveästi voimia tulevaan ja voimahalaus❤️ Älä pidä itseäsi huonona äitinä, ikinä.

    VastaaPoista
  4. Voimia teille arkeen ja olen pahoillani suuresta menetyksestä ♡

    VastaaPoista
  5. Saman menetyksen kokeneena en voi kuin rukoilla ja toivoa kaikkia maailman voimia teille. ❤️ Oliko No ollut kipeä ennen tapahtumaa, olitteko ottanut mitään rokotetta tai mitään mikä selittäisi äkillistä pois menoa?

    VastaaPoista
  6. Oon niin pahoillani ♥️ Ei ole sanoja. Haluaisin halata sua ja sanoa että oot varmasti ollut maailman paras äiti.

    VastaaPoista
  7. Olen niin surullinen puolestanne ❤️ Suurin suru, minkä ihminen voi kohdata. Tiedän, että syyllisyys varmasti kulkee mukana aina, mutta sinulla ei ole aihetta syytellä itseäsi. Voimia ja jaksamista ❤️ Ja vaikka se nyt tuntuu mahdottomalta ajatukselta, vielä tulee se päivä, kun tunnet olevasi onnellinen... Kun suru on asettunut uomiinsa ja muuttunut käsiteltävän kokoiseksi... Suru ei ikinä katoa, mutta sen kanssa oppii elämään, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ❤️

    VastaaPoista
  8. Älä syytä itseäsi! Et ole tehnyt mitään väärin, tällaisille jutuille ei vaan voi mitään. ❤️Kovasti voimia!❤️

    VastaaPoista
  9. Paljon voimia, lämpimät osanottoni❤

    VastaaPoista
  10. Luen tätä sun blogia ja haluaisin sanoa jotain. Mutta ei ole mitään sanottavaa. Tulee vaan mieleen se kukkapurkki, johon olit kirjoittanut "Kiitos että autoit minua kasvamaan". Mietin silloin miten rohkea ja viisas nuori ihminen sinä oot. Mietin että selviät varmasti mistä vaan! En mä tiedä voiko tai miten voi tälläisestä selvitä mutta Sä oot viisas ja rohkea. Sä oot paras äiti Noalle, sä teit kaikkesi ja sä annoit kaikkesi. Mikään ei oo sun syytä vaikka siltä tuntuukin. Toivon sulle ja teidän perheelle voimia, rakkautta ja lohtua. 💖💖💖

    VastaaPoista