Aidosti onnellinen

Ajattelin juuri, että olen pitkästä aikaa saavuttanut sen rauhallisen tunteen, kun kaikki on hyvin ja elämäni on hyvä elämä. Kuitenkin vaivuin tuskan mustaan maailmaan ja ajattelin sittenkin seinien romahtavan. Ei ne romahda enää. En osaa vielä astella kestävällä maalla kunnolla, sillä odotan, millloin se sortuu. Milloin maa sortuu ja seinät romahtaa päälleni. 

Välillä se tuttu romahdus tapahtuu, pääsee tunteisiini tahtomattani. Silloin pitää antaa lupa itselle pysähtyä ja antaa seinien romahtaa päälle. Laittaa soimaan ne kaikkein repivimmät kuolemasta kertovat laulut ja kärsiä. Repiä haavat auki. Muistaa kaikki se, ottaa se repivä kipu vastaan. Muistaa Noa, kokea se kipu. Muistaa, että minulla oli poika joka kuoli, Noa oli totta ja että, rakastan häntä edelleen, ja minulla on lohduton ikävä häntä. 

Olen selviytynyt jo niin hyvin, että murheeni ovat suurimmaksi osaksi pienimuotoisia. Hautausmaa on nykyään rutiini elämässäni, ei järjetön musta kipu koko vartalolla ja mielessä. Kävelen polun haudalle, siivoan tyhjät kynttilät, sytytän uusia, korjaan enkelit ja kuorma-autot paikoilleen. Jos olen yksin, kuiskaan kuinka kovasti ikävöin. Kävelen polun takaisin autolleni ja jatkan matkaa omaan elämääni. 

Olen onnellinen, aidosti. Se on kuitenkin suurin osa elämästäni tällä hetkellä.

Tässä se nyt on: yhden vuoden, kahden kuukauden ja seitsemäntoista päivän jälkeen, olen aidosti onnellinen. Minulla on työ, koti, ihania ihmisiä ympärilläni, mukaan lukien hän. 

"Vaikka tuntuu et et kestä enää kauaa, ja tuntuu et ei mikään enää auta, kun joudut joka päivä maailmaa vastaan sotiin, vielä tulee päivä, kun sä löydät kotiin.

Vaikka tuntuu et ei kukaan sua kuule, et' kaikki näkee vaan sun erilaisuuden ja sä joudut jokapäivä maailmaa vastaan sotiin, vielä tulee päivä, kun sä löydät kotiin."

Olen onnellinen eräästä ihmisestä elämässäni. Se on ihanaa ja samaan aikaan järjettömän pelottavaa. En ole kokenut mitään tähän verrattavissa olevaa aiemmin. Osittain hyvin realistinen ja elämän mutkissa pessimistiksi muuttunut minä olen joutunut pohtimaan, kuinka jonkun kanssa palaset voikaan loksahtaa näin paikoilleen kaikissa elämän osa-alueissa. Kuinka jalat voi lähteä alta muutamassa päivässä. Kuinka joku voi saada maan katoamaan jalkojen alta. Meidän matka on hyvin alussa, mutta uskon vahvasti siihen, että meillä on kaikki mahdollisuudet. 

Mutta pelko valtaa välillä mieleni. Kun on kokenut sen kuinka elämässä mikään ei ole varmaa ja kaikki voi romahtaa hetkessä, on vaikea uskoa onneen. Pelkään huomista, ensi viikkoa ja ensi kuukautta. Pelkään, että ajan hänet pois. Pelkään, että mokaan jotain näin ainutlaatuista, koska en osaa kasvaa pelkojeni yli. 

Nyt opettelen olemaan onnellinen, vaimentamaan turhat pelot, pistämään silmät kiinni ja hyppäämään tuntemattomaan. Onnellisempi olisin, jos voisin kertoa ja esitellä hänet Noalle. Mutta, juuri nyt olen aidosti onnellinen, yritän tukahduttaa turhat pelkoni ja hengittää. 

♡ Cecilia