perjantai 11. tammikuuta 2019

Mitä kuuluu nyt - synkkyys on poistunut

Noan kuolemasta on kulunut yli kaksi kuukautta, tämä kahden kuukauden aikana kuljettu matka on muuttanut mun elämää ja mua ihmisenä.


Hautajaisten jälkeen elämä oli synkkää, valoa ei näkynyt ja elämän jatkuminen oli kaukainen ajatus, tuntui että kun selviää hetken tai päivän on voittaja. Tuntui että elämä ei tästä voi jatkua, vaan se päättyy tähän. Ajatukset oli synkkiä ja tunteet liian suuria kestettäväksi. Olin vihainen, pettynyt ja surullinen. Vihasin elämää, olin pettynyt itseeni äitinä ja suru oli niin suurta, että se mursi sisältä, elämä tuntui kamalalta ja ajattelin vain että tämä ei ole se elämä jota mä aion elää mun kuolemaan saakka, se ei ollut se mitä halusin tai mitä olin valinnut. Se oli jonkun muun luoma elämä, ja mä en sitä halunnut elää.

Ajattelin useita kertoja, että jos mä pääsisin pois niin olisi helpompi olla, toivoin kuolemaa ja sitä että pääsen Noan kanssa samaan paikkaan, ettei pienen lapsen tarvitse olla yksin, ilman äitiä. Olisin halunnut jonkun sairauden, joka olisi tappanut mut, toivoin että ajaisin kolarin josta en selviäisi. En puhunut kenellekään toiveestani päästä pois, en halunnut huolestuttaa tai saada ketään syyttämään itseään tilanteestani. En puhunut edes omalle mielenterveyshoitajalleni. Noan kuoleman jälkeen mun äiti sanoi, että mun ja mun siskon täytyy luvata että me haudataan hänet ja meidän isä eikä toisinpäin. Lupasin mun vanhemmille etten tee itselleni mitään, ja hautaan heidät niin kuin sen kuuluu mennä. 

Nyt kun Noan kuolemasta on yli kaksi kuukautta, synkkyys on poistunut elämästä. Enää kaikki ei ole vain mustaa, elämässä on myös muita värejä. Osaan olla aidosti iloinen ja nauraa, enkä koe siitä syyllisyyttä, Noa olisi halunnut että äiti on iloinen. Noa on mielessä päivittäin, mutta ei enää joka ikinen minuutti ja sekunti. 
On hetkiä kun Noa tulee mieleen ja saatan itkeä hänen menetystä, joskus itku voi kestää useita tunteja. Sitten tajuan taas että ei helvetti mun poikani ei ole täällä, hän on kuollut. Se tuntuu vielä surullisemmalta, eikä itkusta saata tulla loppua millään. Itkun jälkeen tulee se hetki kun sanon itselleni että: Elämä jatkuu ja nyt vaan pitää olla vahva. 

Noa tulee mieleen kaduista, taloista, ruoan laitosta, tv ohjelmista ja vähän sieltä sun täältä. Mietin häntä todella usein, mutta nyt pystyn miettimään onnellisia hetkiä yhdessä, ilman että romahdan totaalisesti. Osaan jo olla kiitollinen, kaikesta mitä koettiin yhdessä. Osaan iloita niistä hetkistä, enkä romahda. Kuoleman toive on poistunut, en halua pois. Elämään saattaa tulla suuria vastoinkäymisiä, jotka tuntuu mahdottoman vaikeilta, silti ne on koettava ja elämän on jatkuttava. Nyt tuntuu, että tämä on mun elämä ja tämän mä haluan elää loppuun saakka, vaikka sattuu välillä niin mä oon tän elämän itselleni luonut, joku otti mun lapsen multa pois mutta mä jatkan elämää ja muistelen rakkaudella sitä äidin pientä poikaa.


Alussa mietin paljon sitä, että mä en ole äiti. En voi kutsua itseäni äidiksi sillä mä en sitä ole. Olin äiti, jolta riistettiin se äitiyden luova tekijä, se lapsi ja ilman sitä lasta mä en voi olla äiti. Nyt ajan kuluessa olen tajunnut ettei äitiyteen tarvita elävää lasta, mä olen äiti taivaassa olevalle lapselle ja se on ihan sama asia. Nyt mä voin huoletta kutsua itseäni äidiksi, sillä sitä mä olen ja tulen aina olemaan. Mä olen Noan äiti vaikkei Noa täällä ole. 

Jos mietin tätä kulunutta kahta kuukautta, se on muokannut mua ihmisenä, paljon. Oli aika ennen lapsen kuolemaa ja sen jälkeen. Vanha minä ja uusi minä. Elämä ei ole millään lailla samanlaista, vaikka toisaalta se on täysin ennallaan. Jotain puuttuu, mutta se ei enää määritä mun tekemisiä, sanomisia, elämän jatkumista tai muutakaan. Se tulee aina olemaan osa mua, mutta mä elän sen kanssa ilolla. Ilolla siitä että sain olla Noan äiti, kokea kaiken hänen kanssaan ja nyt elän elämää jossa Noaa muistellaan, haudalla käydään ja se vaan on osa just mua. 

Haudalla oon käynyt joka päivä tai joka toinen päivä, riippuen mahdollisuudesta käydä. Se on mulle onnellinen paikka. Mua ei satu käydä siellä, eikä se tee mua surulliseksi. Oon siellä onnellinen siitä että olen lähellä mun lasta, vain siellä. Mulle ilon tuo se jos joku muu on käynyt viemässä sinne kynttilän, ja usein siellä palaa useita kynttilöitä. Oon onnellinen ja kiitollinen että muutkin muistaa Noan. Haudalla käyminen on osa mua nyt, ja olen onnellinen että siellä pääsen lähelle Noaa. 


Elämä jatkuu ja se kantaa eteenpäin. Enää ei ole synkkää, surullista ja mustaa. On onnea, iloa, surua ja kiitollisuutta. 

♡ Cecilia

4 kommenttia: