tiistai 18. helmikuuta 2020

Kirje 4-vuotiaalle äidin enkelille

Uskomatonta, että siitä on neljä vuotta kun tulit elämääni. Viimeiseen vuoteen ja kolmeen kuukauteen et ole ollut luonani, se kipu viiltää päivästä toiseen. 


Suojelin sinua sydämeni alla kaikki ne pitkät kuukaudet. Voi kun voisin vieläkin piilottaa sinut sinne turvaan, kaikelta pahalta, palauttaa edes hippusen sinusta. Edes yhden kiharan verran.  

Kun synnyit neljä vuotta sitten, toit mukanasi ihmeen. Ihmeen, jota ei voi kokea kuin katsomalla uutta, kauneinta elämää. Kun sinä tuhisit rintaani vasten, mietin, miten ikinä osaisin olla sinulle sellainen äiti, joka ei tuo asioita valmiina eteen tai tallaa polkua valmiiksi askeleidesi alle, mutta joka osaa puhaltaa pölyt polvistasi pois, kun tiellesi sattuu kuoppa. Joka osaa ottaa kädestäsi kiinni ja antaa tukea kun tiellesi sattuu mäki, jota ei pienet jalkasi jaksa yksin kulkea. Miten ikinä osaisin olla sinulle äiti? Olla yhtä ja toista, tukea, kantaa, puhaltaa, kuunnella ja antaa mahdollisuudet kulkea polkuasi omana itsenäsi. 


Suurin toiveeni oli, että saisin päähäsi istutettua ajatuksen jyvän sinun erityisyydestäsi. Että saisin sinut kokemaan, että olet erityinen juuri sellaisena kuin olet, mitään poistamatta ja mitään lisäämättä. Mitään itsestäsi muuttamatta. Silloinkin kun en millään jaksaisi - kun makaat kaupanlattialla potkien maata allasi ja huutaen, samalla kun einekset sulavat ostoskärryihin. Silloinkin kun juokset alamäkeen, etkä katso ollenkaan eteesi, kuinka kaadut kasvot edellä asfalttia päin ja muistutan että mitä minä sanoin. Silloinkin olisit täydellinen ja erityinen juuri omana itsenäsi. 


Kun vedit viimeisen hengenvetosi käsivarsillani hieman yli vuosi sitten, toit mukanasi ihmeen. Ihmeen, jota ei voi kokea kuin katsomalla omaa lastaan, kauneinta elämää päättymässä. Kun pidin päätäsi rintaani vasten, mietin, miten onnistuin olemaan sinulle sellainen äiti, en tuonut asioita valmiina eteesi enkä tallannut polkua valmiiksi. Puhalsin usein pölyt pois polvistasi. Kun sait kipeää, piti aina muistaa äidin taikapuhallus. Saako siellä taikapuhalluksia, korvaako ne äidin puhallukset? Otin aina kädestäsi kiinni. Nostin sinut aina syliini, kun pienet jalkasi ei jaksaneet yksin kulkea. Vaikka en olisi jaksanut juuri sellaisella hetkellä kantaa edes itseäni, kannoin sinut silti juuri niin pitkän matkan kun oli tarpeen. Ehkä osasin olla sinulle äiti, en voi kysyä sitä sinulta, onnistuinko. Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä, päivästä toiseen yritin parhaani. 


Uskon, että tiesit olevasi erityinen. Kun sinulta kysyi jotain arkipäiväistä, kuten mitä haluat syödä, vastasit "jotain erityistä". Et maannut kaupanlattialla koskaan huutamassa. Et juoksut alamäkiin eteesi katsomatta koskaan. Olit äärimmäisen varovainen, katsoit aina tarkasti eteesi ja polvenkorkuiset kynnykset oli sinulle pelottavia. Portaat kuljit konttien, vaikka olisit osannut kävellä ne. Kätesi hakeutui aina käteeni, hait turvaa ja tukea. Olit täydellinen ja erityinen juuri omana itsenäsi. 

Rakastin sinua enemmän kuin ketään tai mitään koskaan, sen sinä tiesit. Niinkuin päiväkodin kyselyyn  "Mistä tiedät, että sinua rakastetaan?" vastasit "Äiti sanoo niin". Rakkaus oli sinulle itsestäänselvä asia, ja kyllä äiti jaksoi sanoa niin useita kertoja päivässä, joskus ehkä liiankin useita kertoja. Tärkeää kuitenkin oli, että tiesit rakkauteni sinua kohtaan. Se rakkaus kantaa sinne jonnekin, toivon että tunnet ja tiedät sen edelleen. 


Tässä julmassa maailmassa silmiesi valo sammui lopullisesti. Äiti oli niin avuton sinun sänkysi vierellä sairaalassa. Anteeksi, etten silloin pystynyt parempaan. Sydämeni musertui silloin surun ja kivun takia. Ja suunnattoman suuren huolen siitä, saanko hymyäsi ja valoasi koskaan takaisin? No, en saanut. 

Täällä odotan. Odotan joka ikinen yö, että tuska helpottaisi. Odotan, että kuulisin äänesi, tuntisin kätesi kädessäni. Et palaa koskaan takaisin, en kuule koskaan ääntäsi. Kätesi ei enää koskaan hakeudu käteeni. 


Lähtösi murskasi minut lopullisesti. Ei kenenkään äidin pitäisi nähdä lapsensa hiipuvan lopullisesti pois. Ei kenenkään lapsen pitäisi nähdä kuolemaa silmästä silmään. 

Päivään eivät kuulu enää lahjat, laulut ja ilo, säteilevä hymysi. Märät suukkosi. Pelkkä ikävä ja kipu. Kuitenkin, tänäkin vuonna lennätimme sinulle ilmapallon sinne jonnekin, ei se koskaan tule perille, mutta toivottavasti näit sen. Näit meidät kaikki muistamassa sinua. Näit äidin äänettömän tuskan. Tunsit äidin äärettömän rakkauden siellä jossakin.

    ♡ Äiti

6 kommenttia:

  1. Tätä ei voi lukea ilman kyyneleitä�� niinkuin ei muitakaan koskettavia tekstejä mitä olet kirjoittanut ihanasta pojastasi. Vaikka en tunne sua, olen miettinyt usein tätä kauheinta tapahtumaa �� Tuhannesti voimia��

    VastaaPoista
  2. “Niin lähdit, enkeli kultainen, luo taivaan omien enkelten.” Taivaan Isän siunausta Sinulle, Cecilia, mittaamattoman surusi keskellä ja uskoa siihen, että Noa on Taivaan Isän luona ja kohtaatte vielä, kun aika on. ❤️ Rukouksin Sinua muistaen.

    VastaaPoista