Surun vuodenkierto lähenee loppuaan

Noan kuolemasta on kohta kulunut vuosi. Hitto, kokonainen vuosi. Mitä vähemmän päiviä on jäljellä vuosipäivään, sitä suuremmaksi kipu kasvaa. 25 päivää sydämenpysähdykseen, 28 päivää vuosipäivään. Joka aamu sattuu enemmän, kuin illalla käydessä nukkumaan. Lokakuun pimeät ja kylmät yöt muistuttavat vuoden takaisesta painajaisesta, josta ei tunnu heräävän kunnolla koskaan. 

Nämä on asioita, joista en puhu kenellekään. Ihmiset lähelläni ovat ehkä huomanneet muutoksia käytöksessäni, en jaksa mitään ylimääräistä ja jään usein miettimään asioita itsekseni. Anteeksi, se johtuu vain siitä, että kipu kasvaa. 

Tuntuu, että suurin osa ihmisistä luulee, että olen jo unohtanut Noan ja toipunut menetyksestä.    Toipunut?    Ei tästä toivu koskaan. Ei kuollutta lastaan unohda koskaan. 

On vain yksi oikea tapa surra, toipua ja kuolla. Ihminen kuolee vanhuuteen, vainajalta jää leski, aikuiset lapset, omaisuus ja valmiiksi laadittu testamentti. Uskallan törkeänä väittää, että se on helpompi kuolema kuin tämä. Siitä on helpompi toipua, surra ja ymmärtää kuoleman tarkoitus. Kun kuolee alle 3-vuotias lapsi, jolla ei ole vielä mitään. Jää vain äiti, joka ei toivu ja kasa leluja. Väitän, että tästä on helvetin paljon vaikeampi toipua tai yrittää ymmärtää lapsen kuoleman tarkoitus. 

Pitäisi olla itselleen armollisempi ja joskus osata antaa itselleni anteeksi. Viihdyn syyllisyydessä. Vielä on hyvä kahlata itsesyytösten syvässä mustassa vedessä ja havahtua  välillä siihen, että happi loppuu. Saan surusta ja syytöksistä ravintoa, yritän tunkea itseni jokaiseen vertaistukiryhmään johon pääsen. Olen käynyt ainoan lapsen menettäneiden päivässä, kävyn meidän perheen lomalla ja vertaistukiviikonlopussa. Mikään ei silti auta, kukaan ei saa kiinni surustani. Kukaan ei ymmärrä. Vitut vertaistuesta. 

Tämä on minun suruni, minun lapseni ja minun itsesyytökseni. Välillä ajattelen niin omalaatuisia säälittäviä ajatuksia, että itseä naurattaa. Välillä tuntuu, ettei ihmisen kuuluisi edes uida näin syvällä. Välillä taas, saatan muutamaksi minuutiksi unohtaa lapseni kuoleman. Nauran aidosti ja olen iloinen. Silti en osannut odottaa mitä lokakuu tuo tullessaan. En uskonut vajoavani enää, kun olen päässyt pintaan. Välillä jalkojen alla on tuntunut tukeva maa, joka kestää. Nyt vuosipäivän lähestyessä, se maa on niin liukas ettei siinä pysy pystyssä. 

En anna itselleni anteeksi. Enkä unohda koskaan. En ansaitse anteeksiantoa, elän tässä kuoleman tuomassa mustassa murheessa oman elämäni viimeiseen hetkeen saakka. Vapaaehtoisesti, omasta tahdostani. Minä päätin synnyttää tähän maailmaan lapsen, jo sillä hetkellä kun hänen isänsä tärisevin käsin leikkasi napanuoran, oli hänen elämä valumassa kovaa kyytiä kohti kuolemaa. Minä synnytin elämän ja kuoleman. Vapaaehtoisesti. Ilman armoa, syyllinen, syyllinen ja syyllinen. 

Olen yrittänyt kerätä surustani voimaa, jotta tästä järjettömän suuresta surusta olisi joskus jotakin hyötyä. Välillä mietin, olenko enemmän kiitollinen vai katkera lapseni elämästä. Vastaus on loppujenlopuksi yksinkertainen. Olen kiitollinen lapseni elämästä. Katkera lapseni kuolemasta. Elämän ja kuoleman väli sattui vain olemaan hänen kohdallaan aivan helvetin lyhyt.  Vieläkin on vaikea ymmärtää kuoleman tarkoitusta. Vasta nyt olen alkanut  ymmärtämään sen lopullisuuden. Sen, että olen menettänyt Noan lopullisesti. 

Surun vuodenkierto on lähenee loppuaan.

Vuosi tuskaa, kipua ja kaipuuta. 

Vuosi täynnä sumua.

♡ Cecilia